Miksi vettä ei sada, kysyi profeetta Jeremia

600-luvulla eKr. Juudan kansa oli hylännyt elävän Jumalan ja vaihtanut hänet Baaliin, naapurikansojen hedelmällisyyden jumalaan, jota palvottiin seksiin sekoittunein menoin. Herra vihastui ja sanoi, että lähettäköön Baal sitten sateenkin. Syys- ja kevätsateet loppuivat siihen, ja maata uhkasi nälkäkatastrofi. Juudan papit joutuivat hädissään kutsumaan koolle paastopäivän. Mutta Herra ei leppynyt – kansan synnintunnustus näet yhä puuttui.

Kun maassa vallitsi suuri kuivuus, Jeremialle tuli tämä Herran sana: ”Ylhäiset lähettävät palvelijansa etsimään vettä, mutta kun nämä tulevat vesikuopalle, pisaraakaan ei ole. He palaavat astiat tyhjinä, ja pettyneinä, alla päin he peittävät kasvonsa. Myös talonpojat ovat lyötyjä ja peittävät kasvonsa. Pellot halkeilevat, kun maa ei ole saanut sadetta. Peura poikii metsikössä mutta hylkää vasansa, kun ei ole mitään syötävää. Villiaasit seisovat paljailla kukkuloilla, haukkovat ilmaa kuin sakaalit ja katsovat riutunein silmin – ruohoa ei ole.” (Jer.14:2-6.)

Miten tärkeä tekijä luonto on meidän ihmisten onnelle ja hyvinvoinnille, sitä emme useinkaan tule ajatelleeksi. Emme edes huomaa vuodenaikojen normaalia kiertokulkua, ennen kuin se jostakin syystä järkkyy. Jeremian aikana menivät maailmankirjat sekaisin. Viljasato menetettiin monena vuonna. (Sana on hepreaksi ”kuivuudet”, mikä osoittaa, että katovuosia tuli useita peräkkäin.)

Aurinko porotti vuorille ja pelloille päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen. Purot kuivuivat ensin, sitten joet, sitten kaivot. Eläimetkin alkoivat kuolla nälkään ja janoon. Ja Jeremian herkkä sydän kärsi yhdessä kasvien, eläinten ja ihmisten kanssa. Näin hän valitti: ”Kuinka kauan täytyy maan riutua, laidunten ruohon kuivettua? Villieläimet ja linnutkin katoavat ihmisten pahuuden tähden” (12:4).

Itse asiassa synnin seuraukset ja taivaan rangaistus ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Yhtäältä kuivuus on juuri se kirous, jonka Herra oli uhannut lähettää liittonsa rikkojien niskaan (5.Moos.28:22-24). Ja toisaalta luonnonkatastrofit ovat usein ihmisen oman toiminnan, oman ahneuden seurausta. Mammona Markkinatalouden palvontaa kun on aina seurannut luonnon hidas mutta varma kuolema.

Jeremia jatkaa kyselyään: ”Minkä vuoksi maa on hävitetty, miksi se on kuin palanut autiomaa, jossa kukaan ei kulje?” … Ja Herra vastaa: ”Näin on tapahtunut, koska he hylkäsivät lain, jonka minä annoin heille. He eivät kuunnelleet minua eivätkä eläneet opetukseni mukaan. Oman paatuneen sydämensä mukaan he elivät, kulkivat baalien perässä.” (9:11-13.)

Miten ajankohtainen tämä teksti onkaan! Ovathan maailmankirjat menneet sekaisin meidänkin aikanamme. Vettä sataa liikaa tai liian vähän. Puut harsuuntuvat, järvet ja meret muuttuvat leväpuuroksi. Metsäpalot raivoavat. Satoa ei saada pelloilta eikä marjoja metsistä. Kukapa tietää, vaikka Suomeakin odottaisi suuri luonnonkatastrofi ja nälkävuodet.

Niin, olemmeko me suomalaiset muuta ansainneetkaan? Milloin kansamme on suostunut kuuntelemaan Luojansa ääntä moraalia koskevissa kysymyksissä? Milloin täällä on viimeksi sateesta ja sadosta niiden Antajaa kiitetty?

Jos siis Jumala on todella olemassa ja jos hän on todella ilmoittanut ihmiselle tahtonsa, niin varmasti hänen pilkkaamisestaan ja hänen sanansa halveksimisesta tulee meille ennen pitkää vakavat seuraukset.

(Tämänkertainen blogi on hieman mukaellen lainattu Mailis Janatuisen kirjasta Itkevä pronssimuuri – profeetta Jeremian elämänkerta.)