Mää, Mestari ja kuminauha

 

Eilen se viimein tapahtui, noin klo 12.30 paikallista aikaa: synnytin ensimmäisen täysin oikein lausutun ruotsin kielisen sanani. Oikein terve ja terhakka jälkeläinen, kolme kirjainta ja kaikki.

Mutta ei siinä vielä mitään. Samalla kellonlyömällä alkoi nimittäin sataa lunta. Ja sitähän sitten tulikin, taivaan täydeltä pahuksenmoisen pyryn saattelemana. Sen verran runsaasti oli partikkeleita ilmassa, että vesisateen kyseessä ollessa olisi voinut hyvin käyttää vanhaa sanontaa Esteristä ahtereineen. Sitä en tiedä, kenen perperistä tämä eilinen puhuri oli peräisin, mutta viileä kaveri oli kyseessä.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

Uppsalan hetkessä alleen verhonnut lumipyry sai aikaan mukavan kotoisan pösänderin. Astetta eksoottisempi kokemus oli sen sijaan mylläkän keskellä suoritettu pyörämatka kotiin. Perhekuntamme uskaliaampana osapuolena vaimoni painatti edellä ja minä koitin pysyä perässä. Juuri mitään en koko matkan aikana nähnyt, olivathan silmäklasini jäätyneet jo yliopiston pihamaalta lähdettäessä, vaikka tuskin olisin uskaltanut eteeni katsoakaan. Ainoa keino pysyä oikealla reitillä oli seurata tuiskun keskeltä pilkottanutta pientä punaista valoa, joka oli kiinnitetty vaimoni pyöräntarakkaan. Ilman tuota valoa polkisin luultavasti vieläkin Börjegatania pohjoiseen.

Lumimyräkän kourissa ähistessäni en voinut välttyä ajattelemasta omaa kristityn vaellustani; juuri tällaista rähjäistä rahjustamista sekin kun usein on. Juttu on nimittäin niin, että tällä reissulla harvemmin matka on taittunut tukka putkella huristellen ja hymyssä suin ohitettaville heilutellen.

Sen sijaan usemmiten on reissumies saanut painaa pipa hileessä ja kakkulat huurussa ankaran tuiskun tuivertaessa ympärillä. Tarjolla ei ole ollut etappivoittoja, ei keltaisia paitoja eikä hurraavia kansanjoukkoja. Palkintokaapissa möllöttää vain sopivasta paikkaa hiertävä satula ja kipeästi kihelmöivä kokemus tangon päälle putoamisesta.

Mutta onpa matkanteko ollut sitten millaista rahjustamista tahansa, koskaan matkaa ei ole tarvinnut taittaa yksin. Aina on olemassa yksi, joka polkee edellä. Yksi, joka kiinnittää takaritiläänsä valon ja sanoo: ”Seuraa minua”. Yksi, joka heittää pyöränsä ympäri ja etsii minut oikealle reitille, kun minä kadotan valon näkyvistäni tai käännyn risteyksestä väärään suuntaan. Yksi, joka antaa minun levätä ja laskee uutta urheilujuomaa leilehin, kun minä olen teutaroinut itseni keskeytyskuntoon. Yksi, joka pitää huolen siitä, että matkani jatkuu hamaan maaliin saakka. Yksi, joka on todellisia mestarismiehiä.

Muistan kuinka eräs ystäväni kertoi vuosia sitten tehneensä pitkän pyöräretken aviomiehensä kanssa. Matkantekoa helpottamaan he olivat solmineet kiinni pyöriensä välille pitkän kuminauhan. Kuminauhan tehtävänä oli antaa vetoapua uupuneemmalle osapuolelle ja pitää matkakumppanit erottamattomasti kiinni toisissaan, niin ettei toinen päässyt eksymään matkalla.

Myös minut on solmittu kiinni edelläni polkevaan pyörään kuminauhalla. Toisinaan tuo nauha venyy ja paukkuu, mutta koskaan se ei katkea. Sen raaka-aineena on rakkaus ja solmuina sovitus.

Hei Mestari, mennäänkö taas!