Luukkaan evankeliumissa kerrotaan naisesta, jota oli jo kaksitoista vuotta vaivannut verenvuoto. Hän oli juossut lääkäriltä toiselle saamatta apua. Kaikki rahatkin olivat jo loppu. Jeesus oli hänen viimeinen toivonsa, ja nainen pujotteli väentungoksessa Jeesuksen lähelle. Raamattu kuvaa tapahtumaa näin:
Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua, ja verenvuoto lakkasi heti. Jeesus kysyi: »Kuka koski minuun?» Kukaan ei myöntänyt koskeneensa, ja Pietari sanoi: »Opettaja, joka puoleltahan tässä ihmiset tunkevat päällesi.» Mutta Jeesus sanoi: »Joku koski minuun. Minä tunsin, että minusta lähti voimaa.» Kun nainen huomasi, ettei hän voinut pysyä salassa, hän tuli vavisten esiin ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen. Kaiken kansan kuullen hän kertoi, miksi oli koskenut Jeesukseen ja miten hän heti oli tullut terveeksi. Jeesus sanoi hänelle: »Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut. Mene rauhassa.» (Luuk. 8:44–48)
Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oli monia traditioita, jotka liittivät viitan kulmat Messiaaseen.
Juutalaiset miehet pukevat tänäkin päivänä rukoillessaan ylleen viitan, jonka kulmiin on sidottu tupsut. Tämä perustuu Mooseksen lakiin ja tupsujen tarkoitus on jatkuvasti muistuttaa viitan kantajaa Jumalan käskyistä. Puhuttaessa tuon kankaan kulmista Neljännessä Mooseksen kirjassa käytetään heprean sanaa ’kanaf’ joka monessa muussa yhteydessä tarkoittaa siipeä.
Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oli monia traditioita, jotka liittivät viitan kulmat Messiaaseen. Jotkut uskoivat, että tupsuissa oli parantavaa voimaa, toiset suhtautuivat niihin kuin amulettiin. Apua etsivä nainen tunsi varmasti nämä traditiot. Näiden uskomusten alkuperä saattaa olla Malakian kirjan profetiassa, jossa puhutaan Messiaasta seuraavasti:
Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni,
on nouseva pelastuksen aurinko,
ja te parannutte sen siipien alla. (Mal. 3:20)
Nainen halusi koskettaa viitan tupsua – tai toisella sanalla kuvattuna: siipeä. Nainen ilmaisi tällä tavoin uskoaan Jumalan profeetalliseen sanaan ja Jeesukseen pelastuksen aurinkona, jonka siipien alta löytyisi parantuminen. Häntä ei pidätellyt edes tietoisuus siitä, että Mooseksen lain mukaan hän oli sairautensa vuoksi rituaalisesti epäpuhdas. Epäpuhtaan ihmisen olisi pitänyt pysyä kaukana muista, koska epäpuhtauden ajateltiin siirtyvän kosketuksen kautta toiseen ihmiseen tai esineeseen (Katso esim. Hagg. 2:11–13). Siten oli oikeastaan aika röyhkeä temppu koskettaa rabbia eikä siis ihme, että naista pelotti tunnustaa mitä oli tapahtunut. Mutta nainen tunsi, että hän oli välittömästi parantunut ja sai rohkeuden tulla esiin.
Jeesus olisi voinut antaa tilanteen mennä ohi kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota, mutta hän halusi kohdata tuon naisen, joka salaa etsi häneltä apua. Jeesuksen sanat hänelle olivat täynnä merkitystä ja rohkaisua: ”Tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” Jeesus näki naisen uskon, joka toi hänelle avun. Viitan tupsuilla ei tietenkään ollut ihmeen kanssa mitään tekemistä. Kyse ei ollut taikavoimista vaan Jumalan läsnäolosta.
Monesti myös meille Jeesus on se viimeinen toivo, kun olemme ensin yrittäneet kaikkea muuta itse. Silloinkin saamme tulla Jeesuksen luo ja vaikka vain varovasti hipaista häntä. Hän näkee sinut ja minut epätoivomme keskellä ja on valmis auttamaan. Hän on pelastuksemme aurinko, jonka siipien alta löytyy turva ja lohdutus. Mikä ihana kuva ja ihana lupaus!
