Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Lapseni ei ole standardikansalainen.

 

”Pään ympärys on ainoa, joka tällä kasvaa kauniisti juuri käyrällä.”

Neuvolan täti katsoo minuun muutaman sekunnin liian pitkään; sillä tavalla, että jos hänellä olisi silmälasit, hän katsoisi niiden yli. En tiedä, mitä sanoisin. No sehän on hyvä! Tai No on sillä sentään ihan normaali pää! En taida vastata juuri mitään, nyökyttelen vain.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Yksi parhaista asioista lapsen kanssa kotona olemisessa on se, ettei kukaan koko ajan arvioi minua. Poika ei pisteytä minua, sijoita suoritusasteikolle, mittaa tavoitteiden toteutumista tai järjestä kehityskeskusteluja. Hän pärisee tyytyväisenä mangoa suupielistään ja takertuu kiljuen hiuksiini. Totta ihmeessä hän minuun reagoi, ja joskus pahoitan hänen mielensä, mutta hän ei arvioi.

Poikaa sen sijaan arvioidaan jo. Monellakin tavalla.

Häntä on ensinnäkin arvioitava systeemin puolesta. On mitattava, miten pitkä hän on, paljonko painaa, mikä on näiden suhde toisiinsa ja kasvaako pää riittävästi edelliseen verrattuna. Eikä Poika kasva ihan toivotulla tavalla. Puolivuotiaaksi asti painokäyrä teki omaa kaunista matalaa kaartaan, kunnes se vihdoin pysähtyi miinus viiteentoista. ”Meillä on sellainen suositus, että tässä vaiheessa lapsi kasvaisi vielä sata grammaa viikossa”, neuvolan täti sanoi silloin, ja minun teki mieli sanoa että olisitko hyvä ja suosittelisit sitä suoraan tälle lapselleni mutta en kuitenkaan sanonut, ja me menimme takaisin kotiin, minä ja tämä jatkuvasti jumppaava lapseni, tämä loputtoman energinen maailmanmatkaaja, jonka energiankulutuksella mikään maitomäärä ei saa vauvaa lihomaan.

Pian systeemi arvioi häntä lisää. On tutkittava, milloin hän oppii seisomaan / kävelemään / kiipeämään / puhumaan / rakentamaan palikoista tornin / laskemaan päässä / hiihtämään / lukemaan / ääntämään ruotsia ja arvioitava, miten se suhteutuu yleiseen tavoitetasoon.

Se on vielä tavallista ja ymmärrettävää, mutta on olemassa myös toisenlaista arviointia, paljon ankarampaa.

Jonain päivänä hän seisoo muiden ekaluokkalaisten kanssa koulun pihalla ja häntä katsotaan, mitä sillä on päällä, millaset kengät sillä on, ja hänestä muodostetaan mielipide. Tai miten se puhuu, osaako se potkaista palloa, onko sillä ärrävika, onko sillä rillit, miksi se on niin hiljaa, miksi se on niin kovaääninen, miksi sitä tätä ja tuota – niin kuin meitä kaikkia on arvioitu, niin kuin meidät kaikki on luokiteltu, leimattu ja käsitelty. Siirretty polttomerkittyinä tiettyyn lokeroon, suljettu arkistokaappi ja vangittu meidät johonkin sosiaaliseen alaluokkaan. Sieltä ulos taisteleminen vaatii henkistä lujuutta, joka menee arkistokaappien metalliseinistä läpi.

Yritän olla erityisesti ajattelematta sitä. Sen ajatteleminen kirvelee liikaa, ei minun vauvani kuuluisi joutua sitä kantamaan.

En kuitenkaan voi kätkeä lastani maailmalta, joka haluaa arvioida hänet, leimata ja luokitella. Sellaista vaihtoehtoa ei ole, jos on elettävä ihmisten keskellä. Se jättääkin vain yhden vaihtoehdon: voin yrittää kasvattaa hänestä sellaisen, että hän itse tietää, mihin lokeroon kuuluu, ja tieto kasvaa osaksi hänen selkäydintään, lujittaa hänet ja antaa luvan katsoa maailmaa suoraan silmiin.

Jollakin tavalla se on aloitettava jo nyt. Tämä meidän vauvamme tuntuu jo nyt osuvan johonkin arkistokaapin lokeroon, joka aiheuttaa ihmisissä kummastusta. Onpa sillä kova ääni!, he sanovat. Eikö se koskaan ole paikallaan?, he kysyvät. Tai miten sinä saat päivän aikana mitään tehtyä siellä kotona!, he ihmettelevät. Poika on varustettu jollakin sellaisella energiatasolla, joka saa hänet kaipaamaan astetta enemmän virikkeitä kuin jotkut toiset. Hän on hyväntuulinen, positiivinen ja rohkea – ja äärettömän energinen. Toisin sanoen, joku saattaisi sanoa, ettei hän ole niin sanottu helppo lapsi – siinä mielessä, että hän haastaa minut kokonaisvaltaisesti mukaan maailmaansa, vaatii minultakin energiaa.

Koko sanaparin olemassa oleminen on oireellista. Ovatko jotkut lapset sitten vaikeita? Vaikkapa koliikkilapsen kanssa eläminen voi olla haastavaa, raskasta tai vaikeaakin, mutta onko lapsi vaikea? Se tarkoittaisi sitä, että jonkun lapsen persoona, temperamentti tai tapa reagoida olisi ”vaikea” – eli jotenkin epätoivottu. 

Kuitenkin näyttää siltä, että on olemassa jokin suppea sektori sekä vauvoille että aikuisille, jossa eräänlaiset optimaaliset ihmiset ovat. Jokin määritelmä, jollaisia ihmiset voisivat olla – ja jollaisia heidän tulisi olla. Aikuisille kriteerit ovat vielä ankarampia. Se julkinen katse, joka katsoo aikuista ja arvioi mitä sillä on päällä ja miksi se puhuu noin hassusti ja miks se on tollanen haluaisi rajata ihmiset karkeasti sanottuna siihen lokeroon, jossa on vain mutkattomia ihmisiä, hajuttomia ja mauttomia mutta mielellään esteettisiä ihmisiä – toisin sanottuna, helppoja aikuisia. Helposti sulavia, harmittomia, häiriöttömiä ihmisiä. Ei saa poiketa ruodusta, ei erottua liikaa massasta, ei olla häiritsevän erilainen, ei pilata katukuvaa, ei aiheuttaa vaivaantumista, ei häiritä tasaista arkea. On oltava standardikansalainen. Tasaisesti kasvava päänympärys, ei liian vahvoja mielipiteitä, ei saa katsoa kadulla toisia silmiin.

On vaikea kuvitella, mikä voisi olla sen epäkristillisempi ajatus.

Ensinnäkin se tuhoaa ajatuksen luomisen monimuotoisuudesta. Kuinka loputtoman luova Luoja ei voisi luoda miljardeja keskenään erilaisia, ihmeellisiä ihmisiä?

Ja toisekseen, joka on vielä tärkeämpää: kristityn tehtävä ei voi olla olla helppo ihminen. 

Kristinuskon koko idea on ravistella vinoutuneita valtarakenteita. Sytyttää tuleen kokoon kuivunut systeemi. Sytyttää tuleen kokoon kuivuneet asenteet. Jos kristitty ei uskalla puhua ääneen, kuka sitten? Jos kristitty ei uskalla kyseenalaistaa, nostaa kissaa pöydälle, herättää huomiota, huutaa tarvittaessa ja kovaa, kritisoida, vaatia oikeutta, olla vaivauttava, haastaa, puolustaa oikeutta ja heiluttaa lippua, kuka sitten?

Jeesus ei ollut helppo ihminen.
Jeesus oli hankala ihminen. Vaivauttava. Häiritsevän suorapuheinen. Ikävästi erottui katukuvasta. Häiriö, joka piti raivata pois tieltä.

Vauvani ei ole standardikansalainen. En halua kasvattaakaan hänestä sellaista. Terveet rajat ja sosiaalisen arvostuksen ja kanssakäymisen taidot hän tarvitsee elääkseen, niin kuin me kaikki, mutta en halua puhua hänelle sitä viestiä, että hänen elämänsä tarkoitus on olla helppo ihminen, pienentää itsensä, hävittää itsensä. Haluan, että hän uskaltaa olla jotain arviointien ulkopuolella, että hän uskaltaa kasvaa täyteen jumalanluomaan mittaansa, ulkoisesti ja sisäisesti, että hän uskaltaa puhua siitä,

mikä totta on,
elää sitä,
mikä totta on.

 
Dei, Jippu, artikkeliban.(2/2) 28.9.- MJa