Kirjoittanut
Leif Nummela on Uusi Tie -lehden päätoimittaja.VIIME VIIKON PÄÄUUTINEN oli 70 vuotta ja 127 päivää vallassa olleen kuningatar Elisabet II:n kuolema. Hän oli maailmanhistorian toiseksi pisimpään hallinnut monarkki. Ranskalainen kuningas Louis XIV hallitsi vielä pidempään, yli 72 vuotta.
Laajasti, vaikka ei suinkaan kaikkialla, on myös huomioitu kuningattaren kristillinen usko. Hän tunnusti oman uskonsa useasti ja selkeästi, erityisesti myös itse kirjoittamissaan julkisissa joulutervehdyksissä. Vaikkei kukaan hovin ulkopuolinen voi koskaan tietää hänen elämänsä kaikkia yksityiskohtia, se, mitä tiedämme Elisabetin elämästä, uskosta ja puheista, on monella tapaa esimerkillistä.
HISTORIOITSIJA JA TEOLOGI Carl Truemann kirjoittaa First Things -lehdessä: ”Toisin kuin useimmat valtionjohtajat, hän oli henkilö, jota voi osoittaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja sanoa: ’Kun kasvat aikuiseksi, sinä voit olla hänen kaltaisensa’.” Truemann toteaa, että Elisabetin hallintaa leimasi syvä tunto viran arvokkuudesta. Hän ei koskaan kiroillut. Hän ei koskaan puhunut alentavasti kriitikoistaan. Nykyisen sukupolven, joka on elänyt tosi-TV:n kasvattamana, olisi hyvä miettiä tätä. ”Demokraattisesti valitut johtajat saavuttavat usein asemansa armottoman kunniahimon, likaisen pelin ja oman tärkeytensä ylenpalttisen tunnon ansiosta. Tällaiset kiusaukset eivät rasittaneet kuningatarta, ja se näkyi”, Truemann kirjoittaa.
Yksi erityinen piirre Elisabetin vakaumuksessa oli se, että hän tajusi olevansa vastuussa suuremman edessä.
YKSI ERITYINEN PIIRRE Elisabetin vakaumuksessa oli se, että hän tajusi olevansa vastuussa suuremman edessä. Esimerkiksi joulukuun puheessaan vuonna 2000 hän sanoi: “Minulle Kristuksen opetukset ja oma henkilökohtainen vastuullisuuteni Jumalan edessä muodostavat viitekehyksen, jonka sisällä yritän elää elämäni.” Siinä on valtava ero, ajatteleeko jokin hallitsija tai johtaja olevansa vastuussa vain itselleen ja kenties kansalle, jota voi monella tapaa pitää pimennossa, vai ajatteleeko hän olevansa vastuussa myös kaikkitietävälle, pyhälle Jumalalle, jota ei voi millään tavoin huijata.
Elisabetin uskossa oli myös keskeistä Kristuksen anteeksiantamus. Vuonna 2011 hän sanoi: ”Anteeksiantamus on kristillisen uskon sydämessä. Se voi eheyttää rikkoutuneita perheitä, se voi palauttaa ystävyyden ja se voi johtaa jakaantuneet yhteisöt yhteyteen. Anteeksiantamuksessa me tunnemme Jumalan rakkauden voiman.”
ELISABET EI AINOASTAAN PUHUNUT uskostaan julkisesti ja virallisesti, hän myös vietti hartauselämää yksityisesti ja luotti esirukouksen voimaan. Vuonna 1992, kun kuningatar vietti virkaanasettamisensa 40-vuotisjuhlaa, hän kiitti kaikkia niitä, jotka olivat rukoilleet hänen puolestaan ja sanoi niiden rukouksien kantaneen häntä vuosien aikana. Vuoden 2012 joulutervehdyksensä lopussa hän rukoili itse kansan puolesta ja muistutti kaikkia laulun sanoin siitä, mitä meidän tulisi antaa Jeesukselle Kristukselle: ”Sen minkä voin, minä annan hänelle – annan sydämeni.”
USKOLLINEN KRISTUKSEN TODISTAJA, jonka elämä ja sanat vielä hänen kuoltuaankin puhuvat meille, on nyt itse kohdannut itseään äärettömän paljon suuremman, kuningasten Kuninkaan.
Kirjoitus on julkaistu Uusi Tie -lehdessä 14.9.
