Ihmisiä ja ilmiöitä: Venäjän hyökkäys karisti Timo Soinista EU-kriittisyyden: ”Ennen katsoin tahallaan sivuun, kun sopi agendaan vetää turpaan”

Kun kitara soi

 

Päätin syksyllä aloittaa kitaran soiton opettelun. Olin turhautunut erityisesti rippileireillä siitä, että jouduin aina värväämään toisen ohjaajan tai jonkun avuliaan isosen soittamaan hartauksissani, sillä itse en ollut kykenevä säestämään muutamaa laulua Nuoren seurakunnan veisukirjasta. Siispä hain siskoltani lainaan akustisen kitaran vakuuttuneena siitä, että syksyn kuluessa hankkisin itselleni tämän cv-kelpoisen erikoistaidon.

Kuinkas sitten kävikään? Olin muutaman kerran nyt syksyn aikana kitaratunnilla erään opiskelukaverini luona, jossa hän hyvää hyvyyttään yritti opettaa minulle yksinkertaistettuna teoriaa ja oikeaa tekniikkaa soittamiseen. Tunnit olivatkin loistavia ja opettajassa ei ollut moitteen sijaa (voisi pyytää korvausta siitä vaivasta), mutta oppilaalla jäi harjoittelu tuntien ulkopuolella vähäiseksi. Aina oli muka jotain kiireellisempää opiskelujen tai vapaa-ajan ohjelman saralla ja niin kitara jäi nurkkaan pölyttymään. Kun kieli irtosi, ostin kyllä uuden tilalle, mutta en saanut viritettyä sitä paikalleen.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Jonkun aikaa sitten vanhempani olivat luonani kylässä. Muistin silloin jostain syystä nurkassa odottavan kitarani ja siitä uupuvan D-kielen. Pyysin isääni siinä virittämään sen paikalleen ja itseoppineelta amatöörikitaristilta se kävikin tutusti ja kätevästi. Pian isä jo rämpyttelikin niitä osaamiaan paria tuttua biisiä, joita muista hänen soittaneen lapsuudestani saakka. Tällä kertaa tulin kuitenkin keskittyneeksi paremmin isän soittamiseen: musiikillisesti valveutumatonkin olisi toisaalta huomannut, että tekniikassa on paljonkin hiomisen varaa, mutta toisaalta taas soiton ilo ja huolettomuus oli silmiin paistavaa. Näin kuinka isä mielessään hymyili hyville muistoilleen.

Tästä tapahtumasta kului muutama päivä, kun kaivoin kitarani esille. Olin yksin kotosalla, joten oli hyvä tilaisuus häpeilemättä muistella muutamia sointuotteita. Joitakin muistin yllätyksekseni ulkoa, toisiin taas etsin apua siskolta saamistani monisteista. Pelkkien sointujen päämäärätön harjoitteleminen alkoi kuitenkin pian ikävystyttää, joten kaivon veisukirjan esille ja pläräsin sieltä esiin kappaleita, joissa olisi mahdollisimman helppoja sointuja. Ja löytyihän niitä sieltä, useampiakin. Jotta sain rytmistä kiinni, hapuilin laulun sanoja samalla kun etsin sointuja. Muutamien toistojen jälkeen saatoin vähän nopeuttaa tahtia; sointuvaihdokset olivat toki edelleen vähän kömpelöitä ja joskus kitarasta kuului aivan toisenlainen ääni kuin olin odottanut ja toivonut. Mutta mikä oudointa, huomasin oikeasti laulavani, minä joka kammoksun yksin laulamista enkä ollenkaan tunnutusta omaavani moiseen tarvittavia taitoja. Minä, joka en todellakaan koe olevani musiikillisesti lahjakas, lauloin ja soitin. Ja se oli tosi kivaa!

Myöhemmin illalla sain Raamatun jakeen sisältävän viestin ystävältäni. Hän kertoi, että oli viettänyt juuri rauhoittavan ja hyvän hetken rukouksessa ja Jumalan kanssa. Mietin asiaa tovin ja vastasin, että niin minäkin. Sillä sen päivän ajan olin ollut hieman levoton ja stressaantunut, mutta kun tartuin kitaraan ja vietin aikaa sitä soitellen, rauhoittui mieli kaikesta päässä pyörivästä ja oli vain hyvä olla. Pyytäessäni laulun sanoin: ”Tule Pyhä Henki” hän todella tuli ja oli läsnä.

”Koko elinaikani minä ylistän Herraa, Jumalalleni minä laulan ja soitan niin kauan kuin elän!” Ps.146:2

Ystäväni vastasi vielä viestiini yllä olevalla psalmin jakeella. Ymmärsin sinä iltana, että minulla oli ollut jotenkin aivan väärä lähtökohta uuteen soittoharrastukseeni. Tavoitellessani menestystä, mainetta ja kunniaa ei motivaationi jostain syystä riittänytkään. Mutta kun tartuin kitaraan ilman hyötysuunnitelmia, täysin spontaanisti, huomasin sen johdattavan minut rukouksen reittiä lähelle Jumalaa. Sain siinä hetkessä Hänen rauhaansa, sitä kaikkein tärkeintä ja arvokkainta.

Kitaran soittoni onkin sen jälkeen ollut varsin aktiivista. Olen opetellut uusia sointuja, jopa niitä vaikeita barré -sointuja. Nyt joka kerta, kun olen aloittanut rämpyttämisen, olen tehnyt sen vain ja ainoastaan, koska olen halunnut ja tahtonut tehdä niin – ja olen kokenut suurta soittamisen riemua ja iloa!