Kun kaikki on kuivimmillaan, Jumalan tuli leviää nopeasti

 

Viime viikonloppuna osallistuin Lohjalla Hengen uudistus kirkossa yhdistyksen kesäjuhlaan. Osallistuin kanavaan, jossa keskusteltiin, miten kirkosta voi rakentua elävien yhteisöjen kirkko ja miten yhteisöllisyys rakentaa seurakuntia. Todettiin, ettei luterilainen suurseurakunta edes pysty olemaan tällainen yhteisö, vaan sen sisälle tarvitaan pienempiä yksikköjä kuten soluja.

Jotta ihmiset voisivat oikeasti tuntea toisensa ja muodostaa voimaannuttavan yhteisön, pitäisi solussa olla maksimissaan kolmisenkymmentä ihmistä, jotta heistä tulee läheisiä ystäviä. Lisäksi tarvitaan kaikkia alueen soluja yhdistävä kokoontuminen viikoittain. Rakenteen lisäksi on tärkeää, että seurakuntalaisille opetetaan uskon perusasioita esimerkiksi Alfakurssin tapaisella raamattuopetuksella ja sen jälkeenkin heitä opetuslapseutetaan.

Perheniemi neliöb. 5.-18.12. MJa

Muistan, kuinka edesmenneellä Kalevi Lehtisellä oli viimeisenä visionaan juuri luterilaisten seurakuntien maallikkojen evankelioimiskoulutus, jotta seurakuntalaiset saisivat eväitä evankeliumin kertomiseen ja papit heidän ohjaamiseen. On ilo kuulla, että ainakin Hengen Uudistus kirkossa yhdistyksessä jatketaan samalla visiolla.

Sen sijaan, että työntekijät puhuvat ja seurakuntalaiset istuvat ja kuuntelevat, pitäisi kaikkien olla mukana toiminnassa viemässä evankeliumia eteenpäin. Kalevi Lehtinen vertasi seurakuntaelämää usein jalkapalloon – luterilaisessa seurakunnassa seurakuntalaiset istuvat katsomossa ja työntekijät pelaavat, kun koko seurakunnan idea pitäisi olla se, että työntekijät ovat vamentajia ja seurakuntalaiset pelaajia.

Kävin aikoinani Youth With The Missionin (YWAM) kansainvälisessä yhteiskristillisessä lähetyskoulussa opetuslapseuskurssin eli Discipleship Training School -kurssin. Siinä opiskeltiin kolmen kuukauden ajan Raamattua, rukousta, evankelioimista ja lähetystyötä. Sen jälkeen lähdettiin ulkomaille muutaman kuukauden aktiomatkalle, jossa opiskeltu laitetaan käytäntöön.

Tapasin kesällä Loren Cunninghamin, joka perusti YWAM:n 60-luvulla. Oli hieno kuulla, että toiminta laajenee jatkuvasti ja näiden vuosien aikana jo yli viisi miljoonaa ihmistä on osallistunut lyhytkestoisiin aktioihin.

Muistan, kun suuren amerikkalaisen seurakunnan, Willow Creek Community Churchin, ja GLS-koulutuksen kehittänyt Bill Hybles opetti suomalaisia seurakuntia juuri nuorten tavoittamisesta: ”Nuorille pitää tarjota haasteita. Seurakunta ei voi tarjota jotain pingiskerhoa, vaan sen toiminnan pitää olla todellinen vaihtoehto maallisille riennoille. Sillä täytyy olla tarjottavana elämää muuttava voima.” Voin itse todistaa, että evankeliointi Hollywoodin yössä kadulla hiipparoiville asunnottomille oli kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta. Myös esimerkiksi katulasten auttaminen maailman vaarallisimmassa maassa, Kolumbiassa, varmasti täyttää kaikki nuoren seikkailutarpeet.

Olisi hienoa, jos meilläkin – kuten monissa muissa länsimaissa – lähetettäisiin seurakunnan varoin nuoria aikuisia kasvamaan uskossaan. Mutta meistä itse kukin tarvitsee tätä kasvua. Pappien tärkein tehtävä pitäisikin seurakunnassa olla tämän kasvun tukeminen sekä yhteyden rakentaminen. Hengen Uudistuksen kesäpäivillä törmäsin erääseen Olarin seurakunnan jäseneen, jonka kanssa yhdessä murehdimme sitä, että meillä ei tavallisessa jumalanpalveluksessa seurakunnan työntekijät enää ehdi tilaisuuden jälkeen edes kirkkokahveille. Kirkkokahvit voisi kuitenkin olla se tilaisuus, jossa seurakuntalaiset ohjatusti saadaan oikeasti tutustumaan toisiinsa.

Esimerkiksi Helsingin Vanhassa kirkossa on kehitetty niin sanotut saarnanjatkot eli seurakuntatalolla jumalanpalveluksen jälkeen seurakuntalaiset yhdessä papin ohjaamana keskustelevat saarnan aiheesta. Tässä toteutuu hyvin sekä yhteyden rakentaminen että kristillinen kasvu. Tämän päälle rakentuu vilpitön, todellinen hedelmiä aikaansaava toiminta. Pyhän Hengen voimassa eläviä yhteisöjä alkaa Suomessakin syntymään esimerkiksi Turussa Mikaelin kirkossa, Helsingissä verkostoseurakunnassa ja Tampereella nuorten aikuisten toiminnassa. Toivoa on.

Kun Loren Cunningham hehkutti oman näkynsä, jossa tavalliset nuoret lähtevät aaltojen lailla kertomaan uutista Jumalan rakkaudesta kaikkeen maailmaan, kasvua, minä valitin hänelle, kuinka meillä Suomessa kasvun sijasta kirkosta eroaa enemmän jäseniä kuin koskaan. Siihen Cunninghamilla oli rohkaiseva ajatus:

”Emme näe todellisuutta, koska valitamme tätä kirkon kuolemista. Mutta ei ole kyse kuolemisesta vaan siirtymisestä laitoskirkosta koteihin, pienryhmiin, uudenlaisiin ryhmiin. Tämä tulee olemaan se bumerangi, joka palaa takaisin tavoittamaan nykypäivän nuoret. Kun kaikki on kuivimmillaan, niin Jumalan tuli leviää nopeasti.

 
Dei, Mooses, artikkeliban. (1/2) 29.6.- MJa