Kuin vesi hanhen selästä

”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka” (Matt. 7: 24–27 KR92) .

Jeesus kertoo kahdesta rakentajasta, joista toinen on järkevä ja toinen tyhmä. Järkevä rakentaa kalliolle, tyhmä rakentaa hiekalle. Järkevän talo kestää tuulet ja tuiskut, tyhmän talo sortuu ensimmäiseen kunnon syysmyrskyyn.

PS Norvanto Hedelmästään puu tunnetaan

Tuttu tarina. Mieleenpainuva ja helppo ymmärtää. Täytyy olla todella tyhmä, jos rakentaa talonsa alustalle, joka painuu ja antaa periksi paineen alla. Eihän talo sellaisella perustalla kestä! Syvälle täytyy perustukset ulottaa, mielellään kallioon asti. Rakennusinsinöörin vaimona minäkin tiedän tämän, olenpa ollut yhdessä mieheni kanssa talomme perustuksia tekemässäkin.

Mutta mitä Jeesus oikeastaan haluaa sanoa, kun hän kertoo meille noista kahdesta rakentajasta? Tarinan opetus ja varsinainen kärki saattaa helposti jäädä meiltä huomaamatta. Ainakin minulta jäi, kunnes eräänä päivänä vertausta lukiessani neljä sanaa tuntui ponnahtavan esiin tekstistä: ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle.”

Kuulee sanat ja tekee niiden mukaan. Edellä Jeesus on juuri puhunut vuorisaarnansa, joka on täynnä hyviä ja samalla hyvin haastavia ohjeita elämäämme varten. Olen lukenut Jeesuksen sanoja monia kertoja. Olen ollut kuuntelemassa, kun niistä saarnataan ja opetetaan. Mikä onkaan hienompaa kuin kuulla hyvää, selkeää sanan opetusta, varsinkin jos sitä on sopivasti höystetty syventävällä taustatiedolla, valaisevilla esimerkeillä ja käytännön sovelluksilla omaa elämää varten. Sellaisia saarnoja voisin kuunnella tauotta, yhden toisensa jälkeen. Se on kuin asettuisi raikkaan, kirkkaan vesiputouksen alle ja antaisi veden virrata ylitseen ja tuttujen, ihanien totuuksien huuhtoa väsyneet, pölyiset jäsenet; kylpeä ja polskutella oikein sydämen kyllyydestä. Mikä nautinto!

Mutta kuinka usein olen sen jälkeen tehnyt sen mukaan, mitä olen lukenut tai kuullut tai kenties itse saarnannut? Liian usein sana on valunut minusta kuin vesi hanhen selästä. Nousen kirkonpenkistä, ravistelen höyheneni ja jatkan elämääni ihan niin kuin aina ennenkin.

Andrew Murray, 1800-luvulla vaikuttanut pastori ja arvostettu raamatunopettaja kirjoittaa: ”On kauheaa itsepetosta tyytyä, jopa ilomielin, kuulemaan sanaa haluamatta kuitenkaan toteuttaa sitä. Itse asiassa on aika yleistä, että kristityt kuuntelevat Jumalan sanaa säännöllisesti, jopa innokkaasti, eivätkä kuitenkaan tottele sitä. Jos heidän oma työntekijänsä kuuntelisi heidän ohjeitaan mutta ei tekisi sitä, mitä häneltä pyydettiin, he olisivat hyvin tyytymättömiä. Itsepetos on kuitenkin niin täydellistä, että he harvoin tajuavat, etteivät elä johdonmukaista kristityn elämää” (Andrew Murray, Ikuisen ihmettelyä. Suomentanut Marja Hemmer, Päivä Osakeyhtiö, 2010, s. 142).

Me seurakuntaväki tulemme sanan kuuloon säännöllisesti ja innokkaasti. Koemme olevamme niitä, jotka vielä pidämme tätä murenevaa maailmaa pystyssä ja Jumalan sanan perustalla. Mutta voisiko olla, että me uskolliset sanan kuulijat, jotka onnittelemme itseämme siitä, että olemme niitä järkeviä miehiä, jotka rakennamme talomme kalliolle, petämmekin itseämme? Olemmeko me itse asiassa Jeesuksen vertauksessa juuri niitä, jotka rakentavatkin hiekalle? Niitä jotka kuulevat mutta eivät tee.

Jeesuksen veli Jaakob oli todennäköisesti kuullut tarinan kahdesta rakentajasta monta kertaa veljensä kertomana. Tarinan opetus ei ollut mennyt häneltä ohi, vaan siitä tuli yksi hänen lempiteemoistaan: Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä – älkää pettäkö itseänne, kirjoitti hän (Jaak. 1:22). Me seisomme kallioperustalla, Kristus-kalliolla, ja se kyllä kestää. Se kestää senkin, että me tulemme ja istumme ja kuuntelemme ja lähdemme pois muuttumattomina, niin kuin se mies Jaakobin kirjeessä, joka katselee itseään peilistä mutta poistuttuaan peilin ääreltä saman tien unohtaa, millainen on. Mutta mitä voisikaan tapahtua, jos antaisimme kuulemamme kaivaa ja möyhiä meitä syvemmältä ja muuttua meissä lihaksi? Muuttaa asenteitamme, valintojamme ja toimintaamme, niin että elämästämme voisi rakentua se kalliolle perustettu talo, joka on kuin vuorella oleva kaupunki, joka ei voi olla piilossa vaan näkyy kutsuvana, kodikkaana valona jo kauas.

Visioidaanpa kahden rakentajamme tarinaa eteenpäin. Toinen heistä oli valinnut rakennuspaikakseen kallioperustan ja perustanut talonsa lujasti ja riittävän syvälle. Hän rakensi taloaan ohjeiden mukaan, ja rakennus alkoi nousta suorana, tukevana ja kauniina. Eräänä päivänä talo oli valmis, ja mies muutti sinne perheineen asumaan. Siitä tuli heidän kotinsa, jossa lapset varttuivat ja isovanhemmat saivat viettää vanhuudenpäivänsä. Talon lämpimällä seinustalla, suojassa kylmiltä tuulilta, kasvoi kaunis, kukoistava puutarha. Ovi oli auki ystäville, tutuille ja naapureillekin, ja niin ilot kuin surutkin jaettiin yhdessä. Tuli sade, tuli tulva, tuli myrskytuuli, mutta edelleen talo kohosi suorana, tukevana ja kauniina, ja heillä oli talossaan lämmintä ja turvallista.

Eräänä myrsky-yönä talon oveen kolkutettiin. Ovella seisoi tuttu mies samasta kylästä, joka oli halunnut saada talonsa valmiiksi nopeammin ja halvemmalla ja oli siksi päättänyt rakentaa hiekan päälle, kaivamatta sen syvemmälle. Tulvavesi oli pyyhkäissyt talon mennessään, ja nyt mies perheensä kanssa värjötteli kynnyksellä, märkänä ja kylmissään. Heidät kutsuttiin sisälle lämpimään. Ja sovittiin, että seuraavana päivänä tutkittaisiin yhdessä piirustuksia, joiden mukaan kalliolle rakennettu talo oli tehty. Eiköhän naapurinkin uusi koti kannattaisi rakentaa samoja, hyväksi todettuja ohjeita seuraten.