Konservatiivit, opetelkaa vaikenemaan!

 

Olen viime vuosina seurannut arvostaen luterilaisen kirkon konservatiivien – tai miksi heitä kukin haluaakaan kutsua – sanallista painia liberaalien – tai miksi heitä kukin haluaakaan kutsua – kanssa.

Kohtuullisen kattavasti mediaa seuraavana tuntuu siltä, ettei sellaista konservatiiveja kriittisesti arvioivaa mielipidekirjoitusta, pääkirjoitusta tai artikkelia kristillisessä- tai päivälehtimedioissa juuri ole, johon ei pian vastattaisi konservatiivien taholta kohtuullisen napakasti.

Pipliaseura Neliöb. 5.-18.12. MJa

Kirjoitukset täyttävät yleensä hyvän vastineen mitat. Argumentoidaan, selvennetään, täsmennetään. Ollaan taktisesti samaa mieltä jostain yksittäisestä väittämästä. Haastetaan vuoropuheluun. Vedotaan uskonnon- ja sananvapauteen. Toivotaan suvaitsevuutta puolin ja toisin.

Eli periaatteessa vastataan ihan oikein. Periaatteessa tehdään kuten pitääkin.

Mutta.

Luterilaisen kirkon nyt pihdeissä olevilta konservatiiveilta on unohtunut – tai sisäistämättä – eräs hyve, vaikeneminen.

Miksi vaieta? Emme saa vaieta! Vaikeneminen olisi antautumisen merkki. Pidämme kiinni periaatteistamme. Taistelkamme katkeraan loppuun saakka!

Monien kristillisten yhteisöjen toimintatapoihin on vakiintunut viisas vaikeneminen. Ei kannata käydä debattia asetelmassa, jossa roolit on jaettu ja lopputulos päätetty. Mediasota on sotaa, sitä ei voi voittaa argumentoimalla. Sodan toinen osapuoli ei häikäile käyttää kaikkia käytettävissä olevia keinoja.

Meitä kristittyjä vaikenijoita on Suomessa kolme pääryhmää: helluntailaiset, lestadiolaiset ja ortodoksit. Syyt vaikenemiseen poikkeavat hieman toisistaan, mutta teho on sama: saamme olla kohtuullisen rauhassa, ja tehdä tärkeäksi katsomaamme työtä.

Olemme helluntailaisina oppineet jo kauan sitten, että meidän kanssamme ei juuri haluta keskustella. Me edustamme vierasta ja väärää. Jos joku asiantuntija haluaa meistä puhua, hän puhuu yleensä siksi, että haluaa osoittaa vahingollisuutemme ja mädännäiset juuremme.

Tekemäämme sosiaalista tai muuta yleishyödyllistä työtä ei huomioida. Kehitysyhteistyömme oletetaan olevan peiteltyä lähetystyötä. Liikkeestä irrottautujat esitellään sankareina.

Asetelma on tullut meille vuosien saatossa selväksi. Sen muuttaminen on mahdotonta.

Ortodoksit harrastavat eräänlaista passiivista vaikenemista. Kysymyksiin vastataan, mutta argumenttisotaan ei lähdetä. Uskonnonvapauteen ei vedota.
Ortodoksit pystyvät vetäytymään ikiaikaisuutensa taakse. Ärhäkimmälläkin luterilaisilla teologeilla on yleensä kunnioittava suhde ortodoksisuuteen. Idän kirkon edustajat voivat antaa lausuntonsa kaapuihin ja korkeisiin päähineisiin pukeutuneena: ”näin on kirkossamme aina ollut”. Vain harvalla toimittajalla on lisäkysymyksiä.

Lestadiolaiset puolestaan ovat vaikenemalla saaneet luoduksi tilanteen, jossa he saavat käytännössä itse valita omat keskustelukumppaninsa. Edes piispat eivät heitä saa haastettua minkäänlaiseen julkiseen voimainmittelöön. Tämä on myös johtanut siihen, että heidän asemaansa osana evankelis-luterilaista kirkkoa ei ole onnistuttu mitenkään horjuttamaan.

Vaikeneminen on usein viisain ja tehokkain tapa puolustautua. Vaikenija saa pidettyä langat käsissään.

Yleensä vaikenijaa syytetään vaikenemisesta. Jos vaikenija avaa suunsa, häntä syytetään yhtä lailla.

Vaikeneminen on raukkamaista niiden mielestä, jotka ylivoiman turvin pyrkimät suolaamaan keskustelukumppaninsa ja kuristamaan tämän hengiltä. He tietävät nauttivansa enemmistön suosiota, ja pyrkivät ottamaan tilanteesta kaiken irti.

Maailman kuuluisin vaikenija, Jeesus Nasaretilainen, oli hiljaa syyttäjiensä edessä. Hän tiesi, että asiat oli jo päätetty, vastarinta oli turhaa. Olisi sinänsä mielenkiintoista lukea Raamatun lehdiltä pitkä debatti ja Kristuksen argumentoinnin ketju neuvoston, Herodeksen tai Pilatuksen edessä.

Tätä meille ei suotu. Ehkä juuri siksi, että ymmärtäisimme vaikenemisen merkityksen.