Kimpassa – ei kimpussa

 

Edessä on monia muutoksia, jotka tuntuvat sekä pojan että äidin elämässä. Koska minulla on vain yksi lapsi, nämä muutokset ovat itsellenikin aina uusia. Kävelymatkan päässä ollut koulu vaihtuu isompaan koulukokonaisuuteen, jonne matka taittuu bussilla. Kun nyt on riittänyt kotoa lähtö aamulla puoli yhdeksän jälkeen, elokuussa kello pitää laittaa herättämään huomattavasti varhaisemmin, sillä bussi lähtee jo puoli kahdeksalta.

Osa luokkatovereista pysyy samoina, mutta osa vaihtuu. Viime päivinä jännitystä onkin aiheuttanut juuri se, osuvatko parhaat kaverit samalle luokalle vai rinnakkaisluokalle. Muutoksen tuo tietysti myös se, että ala-asteella on ollut yksi vakituinen opettaja ja luokkahuone, kun taas yläasteella kuvioon mukaan tulevat aineenopettajat ja päivän mittaan luokkahuone vaihtuu useaan kertaan. Ja mukaan tulee uusia aineita ja paljon valintoja, joista nyt on jo kerrottu, että kaikki vaikuttaa siihen, miten elämässäsi pärjäät.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Nopeasti ovat kuusi vuotta menneet. Juuri olimme saattamassa poikaa ensimmäiselle luokalle. Muistan, miten minua silloin äitinä jännitti. Ja jännittää taas. Näissä lapsen elämän taitekohdissa sitä väistämättä miettii, olenko osannut antaa lapselleni reppuun sellaisia eväitä, joilla pärjää niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä – sillä niitä molempia varmasti on edessä.

On kuitenkin hieno nähdä, miten aika tekee tehtäväänsä. Moni asia, joka vielä vuosi sitten tuntui oman lapsen elämässä mahdottomalta, onkin ajan kulun myötä tullut mahdolliseksi ja onnistuu tänään.

Yläasteelle siirtyminen tarkoittaa muutoksia paitsi kouluun liittyen, myös nuoren omassa maailmassa. Ollaan tultu murrosiän maisemiin ja oman minän kehittyminen on täydessä vauhdissa.

Usein mietin, missä iässä luodaan pohja esimerkiksi lapsen arvomaailman kehittymiselle. Varmasti paljon siitä on jo tapahtunut ennen yläasteelle siirtymistä. Ja nyt ollaan sitten siinä vaiheessa, jolloin vanhemmilta opittuja arvoja punnitaan, koetellaan ja varmasti kyseenalaistetaankin. Itse olen ottanut pian kolmetoista vuotiaan pojan äitinä motokseni lauseen: Kimpassa, mutta ei kimpussa. Nuori tarvitsee lähelleen ihmistä, joka on tarvittaessa olemassa ja läsnä hänelle, mutta joka ei läsnäolollaan aja toista nurkkaan ja estä häntä tulemasta kuulluksi – silloinkin vaikka sanoja ei edes olisi. Vuodet sitten näyttävät, miten tässä onnistumme.

Mutta vielä on onneksi ihana kesä edessä, ennen kuin elämä yläasteella alkaa. Suvivirren säveltä tapaillessani kaivoin esiin päivänkirjani kolmentoista vuoden takaa. Tässä pieni katkelma siitä, mitä olen kirjoittanut vähän ennen poikani syntymää.

”Vanhemmaksi ryhtyminen merkitsee elämän mittaista sitoutumista. Voit ryhtyä opettajaksi ja vaihtaa alaa. Voit ryhtyä maalariksi ja vaihtaa alaa. Voit ryhtyä kauppiaaksi ja vaihtaa alaa. Voit jopa ryhtyä aviopuolisoksi ja joskus erota. Mutta vanhemmaksi ryhtyminen merkitsee elinikäistä sitoutumista. Tänään rukoilen, että osaisin olla tämän tehtävän ja sen luottamuksen arvoinen, minkä sinä, lapseni, syntymälläsi minulle annat – toipa elämä eteemme mitä tahansa.