Kalajuttu

 

 

Olen tehnyt monena kesänä töitä sairaalan lastenosastoilla, ensin laitoshuoltajana, myöhemmin lääkärinsijaisena. Erityisesti laitoshuoltajana ehdin mainiosti osallistua osaston pikkupotilaiden touhuihin mopin kanssa heiluen. Lääkärinä vastuu painoi ja rajoitti, eikä silloin tehnyt niin mielikään hullutella lasten kanssa. Yhteistä molemmille työtehtäville oli kuitenkin pikkuihmisten mainio seura.

Perheniemi neliöb. elokuu MJa

 

Laitoshuoltajana sain olla lapsille ja vanhemmille läsnä osaston arjessa. Minulla oli aikaa kuunnella ja kulkea hetki perheiden rinnalla. Huomasin, ettei tärkeintä monesti ollutkaan ammattinimike vaan pikemminkin empatia ja ajan antaminen. Lapsille juttuseuraksi kelpasi yhtälailla kesäsijainen harjanvarressa kuin kokenein valkotakkinen. Pääasia, ettei ollut jatkuvasti kiire jonnekin muualle.

 

Lääkärin vastaanotolla lapset ovat usein hieman haastavia. Moni lapsi on huomannut lääkärin epäilyttäväksi ammattilaiseksi, jonka huoneessa joskus sattuu. Ei leikki-ikäinen ymmärrä, miksi valkotakkitäti tahtoo välttämättä painella vatsaa ja häikäistä valolla silmiin. Eikä moni alakouluikäinenkään suostu neulanpistoon, vaikka tälle kuinka pyrittäisiin selittämään asian vakavuus. Lapsen luottamus on vaikea saavuttaa ja vaarallisen helppo menettää.

 

Lapsilta saa rehellistä palautetta, sanotaankin, että totuus tulee lasten suusta. Oman kokemukseni mukaan lasten suusta ei ehkä aina kuulla totuutta mutta usein vähintään osuvia huomioita ja aina vilpittömiä lausuntoja. Paavo 2v lohdutti ennen korviin katsomista yhtälailla lääkäriä, vanhempiaan kuin itseäänkin: ”Ei ole hätää”. Matias 4v varmisti ennen verikoetta: ”Saahan sitten reippaustarran?”. Maija 5v pyysi: ” Saanko sitten itsekin katsoa korvaani lääkärin jälkeen?” Erityisesti mieleen jäi eräs 4v pikkumies, joka totesi minulle tutkiessani hänen nyrjähtänyttä nilkkaansa: ”se on särki.” Toden totta. Särki mikä särki.

 

Olen lasten kanssa työskennellessäni miettinyt, mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Hänhän neuvoi meitä sinne päästäksemme ottamaan se vastaan kuin lapsi. Vilpittömästi, riemulla ja luottavaisina, luulisin, sillä niin pikkupotilaani ainakin tuntuivat suhtautuvan elämään. Meillä aikuisilla on painostava tapa järkeillä ja tulkita pyhyys tyhjiin. Ei kaikkea voikaa ymmärtää, eikä kai ole tarkoituskaan.

 

Jokainen ihminen taitaa olla särki, mutta onneksi meillä on Jeesus.