Kirjoittanut
”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestä”. Vanha kunnon kahdeksas käsky on totuttu mieltämään kehotukseksi olla valehtelematta. Sen lisäksi, ettei pitäisi ”todistaa” väärin toisesta ja näin olla vaikuttamassa hänen ”tuomioonsa”, ei ylipäänsä olisi toivottavaa lasketella luikuria tai vääristellä totuutta. Tämä pääsee helposti unohtumaan silloin, kun kyse on omasta jaksamisesta.
Minulle valehtelu on yleensä äärimmäisen vaikeaa – omatunto puuttuu peliin heti, jos yritän muutella totuutta mieleisekseni. Olen kuitenkin huomannut, että yhdellä elämän osa-alueella olen alinomaan huijaamassa: silloin, kun kyse on omasta voinnista tai ajankäytöstäni. Vaikka kalenterini pursuaisi äärirajoillaan, saatan silti sanoa, että kyllä minä tuonkin homman voin ottaa, kerkeän tehdä sen vaikka muiden tehtävien välissä.
Huijaan huomaamattanikin toisia ihmisiä uskomaan, ettei ylimääräisestä työstä ole minulle kovin suurta vaivaa. Ennen kaikkea valehtelen itselleni: ikään kuin toteaisin pääni sisällä, että pystyn kyllä tähän, vaikka jollakin tasolla jo tietäisin, että ehtiminen ja kykeneminen tulee jo ilman uutta hommaakin tuottamaan kamalaa päänvaivaa. Syvimmiltään voitaisiin ajatella, että huijaan itseäni uskomaan, ettei minun voinnillani ja vapaa-ajallani ole niin kauheasti väliä. Käännän ilmiselvät prioriteetit ylösalaisin: työ onkin yhtäkkiä tärkeämpää, kuin oma hyvinvointini ja loppupeleissä terveyteni.
Sanotaan, että kymmenen käskyn tarkoituksena on suojella ihmisiä niiltä ikäviltä seurauksilta, joita käskyjen rikkominen toisi tullessaan. Sama toimii kahdeksannen käskyn kohdalla, jopa tässä minä-variaatiossa: kun itsestä antaa alun alkaen ”väärän todistuksen”, hommat alkavat mennä pahemman kerran solmuun ja sitä ajautuu antamaan vääriä todistuksia ihan konkreettisessakin muodossa.
Lause ”en pääse tänään kokoukseen, on päänsärkyä” saattaa lipsahtaa sähköpostiviestiin, vaikka todellisuus olisi, että hommaa vain on yksinkertaisesti liikaa. Tekosyyssä piilee toki totuuden siemen: jos en saa näitä hommiani hoidettua tämän päivän aikana, minulla tulee takuulla olemaan maailmanhistorian pahin päänsärky!
Onneksi Jumala tuntee nämä oman hyvinvoinnin laiminlyömisen loukut ja on rakentanut meistä ihmisistä monimutkaisia olentoja: kun hommaa alkaa olla liikaa ja pää täyttyy stressistä, myös keho alkaa ennen pitkää oireilla. Kamala työsuma saattaa keskeytyä armollisesti flunssaan, joka oikeuttaa kuormien uuvuttamalle muutaman päivän levähdyksen.
Ikävää tosin on, että ruumiin levätessä sähköpostien tuleminen ei suinkaan lakkaa, vaan työhön palatessa vastassa on entistäkin enemmän pyyntöjä ja vaatimuksia. Ainoa lääke kierteeseen taitaakin olla se, että otamme kahdeksannen käskyn vakavasti ja sanomme suoraan heti, kun aavistelemme työtehtävien paisuvan liian massiivisiin mittoihin. Se ei ole vastuusta luistamista vaan nimenomaan vastuun kantamista siitä oman työn kannalta kaikkein tärkeimmästä asiasta – itsestä.
