Kaappiluterilainen kansa saisi havahtua

 

Tiesitkö, miksi Suomen Poliisin logossa on miekka? Eiväthän poliisit varsinaisesti miekkaa kanna? Tai tiesitkö, miksi Helsingin yliopiston sinetissä on Jumalan nimi hepreaksi, ja viittaus Sakarian kirjan 6. luvun jakeeseen 8? Siinä raamatunkohdassa sanotaan ”Katso ne, jotka lähtivät pohjoiseen maahan, saattavat minun Henkeni lepäämään pohjoisessa maassa”. Ajatuksena on ollut, että tuossa yliopistossa harjoitettu tiedon ja hengen viljely on Jumalan ja ihmiskunnan palvelemista.  Tuo yliopiston sinettitunnus eli embleemi on myös minun tohtorinmiekkani kahvassa.

Nämä symbolit kuvaavat luterilaisen uskon vahvaa vaikutusta yhteiskunnassamme. Viime viikolla ilmestyi kirja Kaappiluterilainen kansa, joka kuvaa hyvin, miten voimakkaasti kristillinen usko on yhteiskuntaamme juurtunut. Kirjan mukaan luterilaisuus vaikuttaa nykyarkeemme voimakkaasti, myös ”näennäisen sekulaarissa ympäristössä, jossa ei ole tapana lausua sanaa Jumala eikä oikein tietääkään, mitä tekemistä Jumalalla olisi siinä ympäristössä. Luterilaisuus on ikään kuin kaapissa, jonka sisältöä moni ei ole tajunnut penkoa.”

Tätä kaappia penkovat ansiokkaasti muiden muassa tutkijat Anneli Portman ja Niko Huttunen. Jälkimmäinen kuvaa kiinnostavasti, kuinka Jumala-sanaa karttelemalla luodaan illuusiota uskontoneutraalista yhteiskunnasta, vaikka monia yhteiskuntamme piirteitä ja arvoja ei voi ymmärtää ilman luterilaisuutta. Huttunen toteaa, että suomalainen ateistikin on luterilainen ateisti.

Yksi näistä on esivalta, ja siihen liittyy poliisin logo, miekka. Pohjoismaille on tyypillistä se esivaltaoppi, jossa ase ei sovi kenen tahansa kansalaisen käteen, vaan kuuluu kuninkaan ja esivallan käteen. Kyseessä on luterilainen käsitys väkivallan monopolista, ja se perustuu Roomalaiskirjeen ajatukseen, että esivalta on Jumalan asettama ”eikä se kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen.” (Room. 13:4)

Kirjan esipuheessa emeritusprofessori Klaus Helkama kuvaa yllättyneensä, kun törmäsi tutkimukseen, jonka mukaan protestanttinen lähetystyö on ollut yhteydessä toimivaan liberaaliin demokratiaan, jossa vallitsee tasa-arvo, suvaitsevaisuus ja sananvapaus. Hän tunnusti epäilleensä tällaista tutkimusta, kunnes huomasi, että todistusaineisto oi vastaansanomaton.

Myös Huttunen tuo esiin esimerkkejä, joissa reformaation vaikutus naisen rooliin näkyy. Hän mm. viittaa naishistoriaan erikoistuneen professorin Irma Sulkusen näkemykseen, että herätysliikkeillä oli ratkaiseva vaikutus naisten äänioikeuden varhaiseen toteutumiseen Suomessa 1906.

Mieleeni muistuu tästä Pakistanin entinen pääministeri Benazir Bhutto. Hän järjesti maailman johtaville musliminaisille demokratiaseminaarin, jota ihmisoikeusjärjestömme sai olla mukana tukemassa. Bhutto sanoi tuolloin suorasukaisesti yleisölleen, miksi pohjoismaisen naisen asema oli hänen mielestään maailman paras: se johtuu Jeesuksesta, hän täräytti. Ensinnäkin Jeesus arvosti naisia. Toisekseen kristinusko tuo aina mukanaan luku- ja kirjoitustaidon, ja tämä heijastuu suoraan naisen asemaan.

Olen katsellut Eurooppaa haikeana. Tuntuu kuin valoja sammuteltaisiin eri puolilta, yksi kerrallaan. Se mitä olemme ihmisarvossa, ihmisoikeuksissa ja yksilönvapaudessa saavuttaneet, annetaan niin helposti vähin äänin pois törmätessämme toisenlaisiin arvoihin. Olemme kai olleet liian lähellä kaikkea hyvää, että käsittäisimme sen arvon. On aika pohtia perintöämme.