Lähetystyö: Lähellä Jeesusta viisi vuosikymmentä – tärkeintä lähetysjärjestölle ei ole lähetystyö vaan evankeliumi Ihmisiä ja ilmiöitä: Tekoäly nyt ja tulevaisuudessa

Jumalan voi nähdä suuressa ja pienessä

 

Kuva: Marjon Besteman, Pixabay

On vaikea käsittää, etteivät kaikki tunnista Jumalan käden jälkeä katsoessaan vastasyntynyttä lasta. Tätä ihmettelin jälleen, kun ihastelin reisieni päällä makaavaa tulevaa kummipoikaani. Hänessä oli kaikki valmiina. Toimivat aivot, aktiiviset aistit ja sykkivä sydän. Taipumukset ja persoonallisuus.

 

Samaa Jumalan majesteettisuutta koen aavan meren rannalla ja korkeiden vuorten juurella. Pieni minä, suuri Jumala. Liian usein huomioni kuitenkin kohdistuu vain pieneen minään. Oma rikkinäisyyteni lukitsee mielen itseeni samalla tavalla kuin kipu ukkovarpaan tulehtuneessa kynsivallissa keskittää huomioni varpaaseen. Itsekeskeisyys rajoittaa näkymiäni hyvään Isään. Mitä paremmin näen hänet sellaisena kuin hän on, sitä helpompaa olisi varmaankin luottaa häneen.

Karas-Sana Neliöb. 18.-24.3.

Millainen Jumala sitten on? Hän on luoja, ihmeidentekijä ja elämän ylläpitäjä. Hän tietää kaiken, on kaikkein voimakkain ja kaikkialla läsnä oleva. Hän on historian ja tulevaisuuden Jumala — ajan ulkopuolella ja kuitenkin siinä mukana. Jumala on ikuinen, muuttumaton ja ääretön. Hän on pyhä ja oikeamielinen. Kaiken lisäksi hän rakastaa, armahtaa ja parantaa. Hän on henkilökohtainen ja hellä. Tämän olen saanut kokea henkilökohtaisesti.

Jätänkö Jeesuksen kynnykselle?

Tulin uskoon, kun olin yksin Interrail-matkalla suuntanani Turkki. Olin toista päivää eräässä kristillisessä yhteisössä Saksassa ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, että olin syntinen. Sen seurauksena käsitin Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen. Pyysin syntejäni anteeksi ja annoin elämäni hänen johtoonsa.

Sovittujen vierailupäivien jälkeen lähdin jatkaakseni matkaa. Rautatieasemalla kuitenkin koin, ettei minun tulisikaan lähteä. Palasin yhteisöön ja itkin portilla: Annoin Jumalalle jo koko elämäni. Haluaako hän nyt myös matkani?”

Onko edes mahdollista kokea, että “Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps. 23:1), ellen luovuta elämäni hallintavaltaa hänelle? Annanko Jeesuksen tulla sydämeni ovesta sisään aina, kun hän koputtaa, vai jätänkö hänet kynnykselle (Ilm. 3:20)?

Uskallanko antaa hänelle omat matkani ja suunnitelmani, kunnianhimoni ja pätemisentarpeeni, kaipaukseni ja pelkoni? Huomaan, että ellen edes tunnista tarpeitani, minun on mahdotonta luottaa niissä hänen huolenpitoonsa. Mitä siitä seuraa? Pelkoa, epävarmuutta ja stressiä. Kuka niitä haluaa? En ainakaan minä. Etkä varmasti sinäkään. Pieni, kipeä sydämemme, joka on taipuvainen pelkäämään ja epäilemään, ei uskalla luottaa.

Minun isäni on kaikkein vahvin

Olitko sinä lapsena mukana kilpailussa, jossa naapurin lasten kesken verrattiin isien paremmuutta? Meidän isi on kaikkein vahvin, …” Psalmin 23 ensimmäisellä jakeella Daavid taitaa lyödä laudalta kaikki muut! Minun isäni on sellainen, että hän antaa minulle kaiken.”

Voisiko olla niin, että Jumala teki meistä oleellisella tavalla heikkoja ja vajavaisia juuri siitä syystä, että nojautuisimme häneen kaikissa elämämme asioissa ja ottaisimme vastaan hänen huolenpitonsa niin kuin vauvat.

Millä elämänalueella voisit harjoitella avuttomuutta tällä viikolla?

www.maariteronen.com

Voiko Jumalaan luottaa -sarja, osa 3

Lue blogisarajan 2. osa tästä.

Lue blogisarjan 1. osa tästä.

 

Aiheet