Ihmisiä ja ilmiöitä: Onnellisuusprofessori Markku Ojanen: Iloa ja elinvoimaa ikävuosiin

Jos napanuora kiristää

 

Toppakenkiä, saappaita ja lenkkareita, kymmeniä poikien päitä, riemunkiljahduksia, kaverillisia tönäisyjä ja halauksia. Mikä, mikä maa ja mikä valuutta? Kun oli saanut kutsun äitien ja näiden pikkumiesten ja vähän isompienkin (5-14 v.) poikien leirille, koin olevani elämäni parhaalla keikalla. Tosin oma osuuteni rajoittui näiden maamme ja maailman tulevien johtajien, maanvijelijöiden, opettajien, kalastajien, sähkömiesten, pappien, koti-isien… äitien kohtaamiseen. Olin heidän kohtalotoverinsa poikien äitinä ja meitä yhdisti erityinen napanuora.

Kun naisesta syntyy nainen, sitä kutsutaan jopa pyhäksi siteeksi, jatkumoksi. En tiedä, miten pyhä se on – erityinen ainakin ja hyvin usein kipeä kasvutaival. Pojan syntyessä äiti kohtaa erilaisen, joka on itsestäni riippuvainen. Napanuora on katkaistu käytännössä, mutta sen pätkä jää helposti äidin sydämeen, ellei kasva luopumiseen hyvissä ajoin.

Dei, suomigospel, neliöb. 11.-17.6.

Poikien äitinä ja isoäitinä rakastuin näihin poikiin välittömästi. Tunsin tulleeni kotiin. Muutama äänenmurroskiljaisu vahvisti tunnelmaa. Kohteliaasti he antoivat tilaa mummoihmisen taiteillessa kenkäkasojen yli.

Elämä oli avartanut näkökykyäni ja osasin erottaa erilaisuuksia enemmän kuin omien poikieni ollessa pieniä. Tuolloin ei ollut aikaa eikä energiaa syvällisemmin pohtia, keitä he mahtoivat olla ja mitä vahvuuksia ja heikkouksia kätkeytyi pinnan alle. Levolle lasken Luojani…sopersin uupuneena heidän vuoteittensa vieressä toivoen, etteivät heräisi yöllä moneen kertaan. Riitti, kun risti omat kätensä ja hakeutui oman peiton alle.

Poikien äitinä opettelin napanuoran löysentämistä melko varhain. Olin viisaammilta kokeneilta naisilta oppinut pohtimaan omaa käytöstäni tarkemmin. Sai olla halaava äiti, auttaa kertomaan pahan mielen syyt ja samalla olemaan vähän etäällä, jos pikkumies niin vaati ja tarvitsi. Sellaista taiteilua tavallisen äidinsielun ymmärryksellä. Heidän kasvaessaan irti pesästä elettiin mielenkiintosta aikaa. Joku lensi reippaasti kohti omaa elämää, toinen tuli ja meni, kolmas odotti oikeaa aikaa.

Elääkö äiti yhä poikansa kautta?

Takapihamme oksalla oli linnunpesä, jota voin seurata ikkunan läpi. Siinä pesueessa tapahtui kuten omassammekin. Muutamat poikaset lehahtivat lentoon ripeästi, joku roikkui pitempään pesän reunalla. Yritti päästä lentoon, mutta palasi hetken kuluttua takaisin pesään. Mietin jo, miten tässä käy, jääkö peräkammarin poika kotiin. Mutta tuli päivä, jolloin lento lähipuuhun onnistui eikä sieltä enää palattukaan pesään. Erilaiset poikaset ja erilaiset irtautumiset emolinnun valvovan silmän alta.

Luonto opetti viisautta ja tulevaisuuden uskoa.

Äitien ja poikien leirin väkeä seuratessa näin erilaisuuden rikkauden. Tiesin, että se saattaa koitua myös kivuksi ja oman paikan löytämisen tuskaksi myöhempinä vuosina. Ujo ja vetäytyvä katseli toisten remuamista. Äidin syli tuntui turvallisemmalta juuri nyt. Toisen juoksemisella ja huutamisella ei ollut määrää, hän sai seuraajia ja salin tyynyt saivat kyytiä. Katselin äitien kasvoja ja niiltä heijastui kaikki rakkauden erilaiset vivahteet uskosta ylpeyteen ja pelkoon ja epävarmuuteen. Tämä sielun asenne tulisi seuraamaan heitä vuosia, ehkä elämän loppuun saakka. Äidin rukoukset saisivat uusia muotoja ja sanoja – myös sanattomia huokaisuja.

Kun äidin poika löytää oman rakkautensa valinnan kohteen, testataan napanuoran tilaa. Onko se katkaistu ajoissa turvaamaan miehen vapaan tulevaisuuden? Onko toinen pää vielä äidin mielessä sitoen pojan valintoja ja omaa elämää? Elääkö äiti yhä poikansa kautta? Syyttääkö hän itseään pojan kolhuista yrittäen sovittaa sitä myöhemmin sitomalla jatkuvaan anteeksipyyntöön ja -antoon? Uskaltaako äiti luottaa poikansa vieraan naisen sydämelle, vaikka tämä ei ole edes nähnyt kyseisen miehen hampaiden puhkeamista?

Siunattu merkitsee elämän koko kirjon hyväksymistä naisena ja äitinä. Miehistä en osaa sanoa.