Elämää sodan varjossa

 

Isäni tapasi 14-vuotiaana yllättäen oman isänsä, kun rintamalta palaava juna pysähtyi vain hetkeksi Riihimäen asemalle. Lämmin kohtaaminen isän ja pojan välillä, pikaiset kuulumisten vaihdot. Pian juna jo jatkoi matkaansa. Se oli viimeinen kerta, kun isäni näki oman isänsä. Hän oli aina ollut isän poika. Kuoleman saavuttua kipu oli sen mukainen. Jälleen yksi henki oli menetetty vapauden hintana. Onneksi ei kuitenkaan turhaan. Samalla yhden suvun legenda oli syntynyt. Mies, josta liikkui tarinoita, mutta jota me seuraava sukupolvi emme saaneet koskaan tavata.

Johan Edward tai Juho Eetu Vähäsarjan elämä oli ollut pitkälti joko sotaa tai siihen valmistautumista. Jääkärien rekrytointia Keski-Pohjanmaalla, Saksassa koulutuksessa ja sodassa, ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla Saksassa, vapaussodassa haavoittuen venäläisen panssarijunan valtauksessa, siirtyminen Terijoen Rajavartiopataljoonaan kämppäkaverinaan Sam Sihvo, joka sävelteli pianoineen silloin jo pohjia ”Jääkärin morsiameen” ja ”Hevoshuijareihin”, ero armeijasta, jotta saattoi liittyä rajataisteluihin ja lähteä muun muassa Vienan-Karjalaan ns. ”lomareissuille” eli Karjalan metsäsissien joukkoon, joiden parissa soti 500 suomalaista, heistä 27 jääkäreitä. Sitten rajuissa taisteluissa talvisodassa ja jatkosodassa, sairastuminen Poventsan tulvavesien alle jäätyään, kun ”Stalinin kanavat” räjäytettiin venäläisten toimesta kolmenkymmenen asteen pakkasessa veden vyöryessä suomalaisten sotilaiden yli. Lopulta hän sairastui niin vakavasti, että aivokalvontulehdus siirsi hänet ajan rajan tuolle puolen 11.1.1945.

Sansa neliöb. 3.5.-3.6. MJa

Suomen puolesta taistelleiden muistaminen pitää heidän tarinansa elossa. Se on kunnioittamista ja arvostusta. Ei muistamista muistamisen vuoksi vaan siksi, että oppisimme menneistä. Paljon olemme kuulleet toistettavan: rauha, rauha, aivan niin kuin kenraali Ehrnrooth kertoi tapahtuneen ennen talvisotaa. ”Suomella ei ole vihollisia eikä sodanuhkaa” sanottiin Mannerheimille sekä puolustusministeri Rudolf Waldenille juuri ennen talvisotaa. Sota tuli ja yllätti. Nyt ei ole harhakuvitelmia, kuten silloin. On aika rukoilla rauhaa Ukrainan lisäksi myös omille rajoillemme. On aika rukoilla Herraa Jeesusta laittamaan pahalle rajat. Rukouksessa on kansamme voima.

Hauraan ja pahaan taipuvan maailman keskellä Jeesus kutsui meitä kuitenkin erityisesti sisäiseen vapauteen. Sen vapauden puolesta hän antoi henkensä. Se vapaus sydämessä voi kirjoittaa kuolemansellissä virren ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaa, olemme kaikki hiljaa kätketyt.” (Bonhoeffer) Kristus kuoli, että meillä olisi rauha – ennen kaikkea Jumalan kanssa. Se rauha kantaa myös elämän kamppailuissa. Se ei välttämättä poista taisteluita, mutta kantaa niiden keskellä. Luther sanoi, että tämän maailman rauha on sitä, että rauhattomuus poistuu. Jumalan rauha sen sijaan on rauhaa keskellä rauhattomuuden. Siitä rauhasta Jumala maksoi Poikansa hengen. Sillä teolla hän on avannut jokaiselle tahtovalle viimeisen turvapaikan, taivaan, jolloin viimeisetkin sodat on sodittu. Suurinta Jumalan ylistämistä on turvautua rohkeasti ja iloisesti Jeesukseen, syntiemme sovittajaan, elämän ja kuoleman antajaan. Se on todellista tarttumista tulevaisuuteen ja toivoon. Se on tarjolla meidän koko kansallemme.

Teksti on Elämä-lehden 4/2022 pääkirjoitus