Elämä on hengenvaarallista

 

Mökkikuistilla odotti ikävä yllätys, kun loman alkaessa kuistin kurkihirren päälle pesäänsä ahkerasti rakennellut haarapääsky oli lentänyt päin lasia ja heittänyt henkensä. Monta kertaa päivässä parin viikon ajan hänen puolisonsa istui kuistin yläparrulla ja kutsui kumppaniaan turhaan. Pesänrakennus puuhat jäivät häneltä kesken, kun kumppania ei kuulunut enää kotiin. Naapuripariskunta sen sijaan jatkoi vieressä pesimispuuhiaan.

Kovin haikeata oli seurata pääskyn ”suruprosessia”, vaikka emme kovin iloisia heidän pesimispaikastaan olleetkaan. Elämä on kovaa, jopa hengenvaarallista.

Sansa Neliöb 10.9.-9.10. MJa

Keväällä julkaistiin kirja ”Aika lohdutukselle”, jonka pohjana on oma menetykseni ja suruprosessini. Kirja on tarkoitettu avuksi niille, jotka ovat menettäneet äkillisesti läheisen ihmisen.

Kolme vuotta sitten odotimme perheeseemme kolmatta lasta, mutta hän menehtyi raskauden loppuvaiheessa sotkeuduttuaan napanuoraan. Johannes-vauvamme joutui siis onnettomuuden uhriksi maailman turvallisimmassa paikassa. Tästä käynnistyi suruprosessi, jonka hedelmää kirjoittamani kirja on. Huomasin samalla itkeväni myös niitä itkuja, jotka olivat jääneet itkemättä, kun esikoispoikamme sairastui 2,5-vuotiaana ja vammautui. Silloin ei ollut aikaa itkeä terveen lapsen menetystä, sillä kaikki voimat menivät arjesta selviytymiseen. Toisaalta ilo pojan henkiin jäämisestä oli niin valtava, että kokemamme menetys ikään kuin unohtui.

Ironiaa tai ei, olen tehnyt oman graduni aikanaan kärsimyksen ongelmasta – tai oikeammin pahan ongelmasta. Graduni tarkka aihe on ”Pahan ongelma Augustinuksen teoksessa De civitate Dei”. Pahan ongelmaa pidetään jumalauskon suurimpana vasta-argumenttina. Myös omalla kohdallani olen joutunut raskaalla tavalla arvioimaan uskoani Jumalan hyvyyteen ja huolenpitoon kokemieni menetysten kautta. Ja ajattelen, että helppoja ja nopeita ratkaisuja siihen, miksi hyvä ja kaikkivaltias Jumala sallii kärsimystä ja myös itse vie omansa kärsimyksiin, ei ole viisasta antaa. On odotettava Jumalan vastausta.

Jobin kirja kuvaa hyvin sitä, kuinka Jobin ystävät eivät kestä Jobin raskaita kysymyksiä, mutta Jumala kestää ne hyvin. Hän myös lopulta vastaa Jobille, kun on ensin antanut hänelle aikaa huutaa kipuaan julki. Kärsimysten kautta Jobille kirkastuu myös Kristuksen tarpeellisuus:

”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (Job 19:25)

Kärsimys avaa ymmärrystä Jumalan pyhyydestä. Hän on Kaikkivaltias, jonka käsissä ovat niin jokaisen ihmisen henki kuin kansojen kohtalot. Kärsimyksen kohdatessa on helppo nähdä omassa elämässään syitä, miksi Jumala antaa pahan kohdata. Jumalan pyhyys musertaa. Job tuntee Jumalasta toisenkin puolen: hän on Lunastaja.

Jeesus Kristus on paitsi syntiemme sovittaja myös rinnalla kulkija ja esirukoilija pimeyden hetkellä. Hän huusi: ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Kun Jumala pyhyydessään musertaa, voimme silloinkin kääntyä veljemme, Jeesuksen puoleen. Jumalan puoleen.

”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:18)