Alati kallistuva kirkko

 

Suomen luterilainen kirkko on viestintää harjoittava laitos, ja sen huomaa myös kirkolliskokouksessa. Viestintä on osa kirkon perustehtävää, ja kirkon tulee viestittää hyvää sanomaa.

Viestinnän kulttuurissa leimaava piirre on viime aikoina ollut tiedon hajaantuminen laajalle alueelle. Siksi luterilainen kirkkokin on satsannut viestintästrategiaan.

Dei Neliöb. 14.11.-4.12. MJa

Evankelis-luterilainen kirkko on vahvistanut verkkoviestintäänsä. Se on tehnyt vastaiskun vapaa-ajattelijoiden naiville eroakirkosta.fi -palvelulle avaamalla liitykirkkoon.fi -sivuston. Kirkon työntekijät keskustelevat verkossa, jossa heidät tunnistaa siitä, että he yrittävät toppuutella niin sanottuja ääri-ilmiöitä.

Luterilainen kirkko sanoo olevansa keskusteleva kirkko, mutta silti piispat kirkolliskokouksessa niin saarnoissa kuin avajaispuheissa yrittävät etukäteen pistää sutsia suuhun tulevalle keskustelulle, jota ei ole vielä edes aloitettu. Pelkäävätkö piispat ääriaineksia vai ovatko he itse sitä?

Monet luterilaisen kirkon viestintähankkeet vaikuttavat tekopirteiltä. 16-vuotiaan ensimmäistä äänestykertaa seurakuntavaaleissa mainostetaan ”ekakerralla”.

Harrastamalla mediaseurantaa luterilainen kirkko yrittää selvittää, mitä kirkosta puhutaan, mitä meistä sanotaan ja mitä meistä ajatellaan.

Luterilainen kirkko jakaa myös Kirkon tiedonvälityspalkinnon – paitsi niinä vuosina, kun se ei sitä jaa. Perinteisesti sen saa keski-ikäinen mies tai YLE:n toimittaja.

Luterilainen kirkko yrittää ottaa median haltuunsa, ennen kuin iltapäivälehdet ehtivät nostaa julkisuuteen omat kirkolliset keskustelunaiheensa ja näkökulmansa. Tässä luterilainen kirkko on osittain onnistunut. Pedofiliakeskustelussa kirkko tiedotti asiasta ja tapauksista aktiivisesti. Ikävä uutinen oli myös hyvä uutinen, sillä vihdoinkin ihmiset, joita asia koski, saivat oikeutta ja heitä kuultiin.

Suuri yleisö näkee luterilaisen kirkon parhaiten paikallisseurakunnan työntekijöiden kautta. Leppoisa rovasti, ystävällinen nuorisotyöntekijä ja laupias diakoni, joka käy vanhuksia katsomassa, on parempi viesti kuin mitkään kirkkohallituksen monisteet.

Samanaikaisesti kirkko näyttäytyy suuressa mediassa paikkana, jossa vastustetaan naispappeja eikä siunata samaa sukupuolta olevia pareja. Tämä stereotypia sopii hyvin pinnalliselle, laiskalle ja huolimattomalle medialle. Viestinnässä ”alati uudistuvasta kirkkolaivasta” on tullut ”alati kallistuva kirkko”.

Mutta mikä Suomen luterilaisen kirkon viestinnän ongelma on? Mielestäni ongelmakohta on siinä, ettei kirkko tahdo ”aikuisten oikeesti” uskaltaa sanoa juuri mitään.

Mitä kirkko pelkää? Ketä se yrittää miellyttää?

Suomen luterilainen kirkko on kuin VR. Suurin osa kansasta tietää, että yhteiskuntamme tarvitsee molempia. Mutta luterilaisen kirkon julkisuuskuva ja viestintä vaikuttavat samanlaiselta kuin junia kuljettavan valtionyhtiön.

Aina se putoaa raiteilta. Aina se törmää johonkin. Aina se on myöhässä. Eivätkä jälkiselitykset vaikuta uskottavilta.