Adjö Sverige! – osa 1.

Ruotsin suomalaisvähemmistön juhlii tänään ruotsinsuomalaisten päivää ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Tämän perin sydäntä lämmittävän tradition kunniaksi aion nyt kansanperinteen tutkijalegenda Carl Axel Gottlundin hengessä kääntää katseeni vielä kerran niihin viiteen kuukauteen ja kolmeen vuorokauteen, jotka itse sain asua Ruotsissa, tuossa hyväntuoksuisten, punapillihousuisten ja puheliaiden ihmisten ihanassa maassa.

Seuraavassa tarkoituksenani on suorittaa takaperoinen sosiaaliantropoliginen sukellus länsinaapurustomme kulttuurin erityispiirteisiin etelä-tamperelaisen juipin silmin tarkasteltuna. Juttusarjan ensimmäisessä osassa avarretaan kulttuurintutkimuksen perusteita, tutkaillaan valikoiduilta osin ruotsinkieltä ja kulttuuria sekä verrataan ruotsalaisen ja suomalaisen peruseläjän välisiä eroja empiiriseen tutkimusaineistoon nojautuen.

Lallin lapikkaanjäljissä

Vieraisiin kulttuureihin tutustuvan yksilön tärkein työvärkki on eittämättä kieli, jonka avustuksella yhteys aboriginaaliin asujistoon noin ainakin pääasiallisesti luodaan. Mitä ruotsalaisten käyttämään kieleen tulee, on se perin juurin erilainen kuin tämä, jota me täällä Tampereella käytämme. Senhän minä kyllä jo lähtiessäni arvasinkin. Mutta että kuinka paljon ja millä tavalla erilainen, se tuli sittenkin täydellisenä kauhistuksena.

Kynäillen ruotsin kanssa oli vielä ihan melko yksinkertaista, joitakin lipsahduksia lukuunottamatta, operoida kyllä; säännöt ovat selkeät ja logiikka kohdillaan. Mutta annas olla kun siirryttiin suulliseen viestintään, niin jopas alkoi suomalais-ugrilaista ahdistaa. Ensinnäkin ruotsalaisilta puuttuu tykkänään kyky lukea sanoja ja kirjaimia niinkuin ovat ne kirjoittaneet. Toisekseen äänteet muodostetaan semmoisissa osissa suuta, ettei minun kieleni ole niissä koskaan vieraillut, eikä vieraile vieläkään.

Kolmanneksi hämmentävää on se, että sanoissa paino voi olla ihan millä tavulla tahansa, vähän milloin mitenkin. Tähän soppaan kun vielä roipaistaan päälle ruotsinkielen varsin uniikki nuotitus hilpeästi hoippuvine aksentteineen, niin ei oikeastaan voida pitää mitenkään ihmeellisenä asiana, että Köyliön suuri poika Lalli jo aikoinaan tuli hilpaisseeksi piispa Henrikiä tivakasti turpiin ymmärrettyään tämän pyhänlaiset aikeet pahanlaisesti väärin.

Eivät puhuneet sedät samaa kieltä.

Kuka pölli bidét?

Kulttuuriantropoligisen metodologian virallinen unohdettu totuus on se, että vieraita maita kartoittavan tutkijan on riittävän kokonaiskuvan saavuttaakseen otettava uuteen ympäristöönsä kunnon perstuntuma. Niinpä tässäkin yhteydessä lienee välttämätöntä, yleissivistyksen nimissä, molskauttaa pari painavaa sanaa ruotsalaisesta vessalaitoksesta.

Johdantona todettakoon, että kuningaskunnan käyskät toimivat näennäisestä samanlaisuudestaan huolimatta yllättävän erilaisten periaatteiden varassa kuin meidän hajumajamme. Yhtenä osoituksena se, että länsinaapurustossa pitkälle viety tasa-arvoajattelu ulottuu aina huussin perukoille asti. Herrasmiesmäisyytensä säilyttääkseen satunnaisen matkailijan onkin hyvä olla asiasta tietoinen ja jättää kaikista krouveimmat hämmästelyhuudahdukset kiekaisematta siinäkin tapauksessa, että yleisessä käymälässä naapurikopin laidan alta pistää esiin pitsiunelma.

Toisen saniteettipoliittisen neuvon antaisin niille, jotka saavat allekirjoittaneen tapaan puistatuksia vessaharjan heiluttelusta. Omaan kokemuspohjaani nojautuen osaan sanoa, että kavereiden kanssa vietetyn meksikolaisen illan jälkeisenä aamuna ei kannata poksauttaa kovin tomakoita takalaittomia kirnuun, sillä jälkien peittelyssä suurena apuna toimivaa bidé-suihkua ei tasan tarkkaan löydy ainoastakaan ruotsalaisesta perperinulkoilutuspilttuusta.

Ja vielä yksi ohje ihan kenelle tahansa Pohjanlahden toisella puolen puuppapaussiaan pitävälle Petelle ja Pirkolle. Mikäli pytylle asettuessasi tahi siltä poistuessasi huomaat veden värjäytyneen hälyttävänoloisesti punaruskeaksi, ei välittömään paniikkiin ole aihetta. Veden värjäytyminen ei välttämättä johdu elimistössäsi jylläävästä, vieraan ympäristön aiheuttamasta stressiperäisestä akuutista suolistotulehduksesta, vaan edellisen vierailijan pönttöön nakkaamasta pussinuuskatollosta.

Iloisia ihmisiä…

Päällisin puolin tarkasteltuna ruotsalainen peruseläjä suhtautuu elämään kertaluokkaa hilpeämmin kuin suomalainen vastineensa; sikäläinen elämänasenne on jollakin tapaa reippaampi, ennakkoluulottomampi ja uteliaampi kuin meillä härmäläisillä. Ei kansanluoteiden välinen kuilu nyt mikään dramaattisen suuri ole, mutta huomattava kumminkin. Kerran Ikean sadan metrin mittaisessa lihapullajonossa yksi Åke tuumasi hyvin iloisella äänellä: ”Oj, onpas täällä paljon ihmisiä”. Juuri hetkeä aikaisemmin minäpoika olin puolestani tuumannut ikenet irveessä että: ”Voi jumanklavita että on porukkaa kun pipoo, me mitään ruakaa koskaan saada. Lähetään ny mäkkäriin täältä.” On siinä asenteella eroa.

Ilman sarvia ja hampaita on sanottava myös, että ruotsalaisilla tuntuu olevan paljon pienempi tarve nupista kuin meillä suomalaisilla. Olen tässä kotiinpaluun kunniaksi koittanut lueskella Aamulehden aina niin kovin iloisia juttuja, mutta viimeistään yleisönosaston kohdalla alkaa tuntua siltä, että jostain täytyisi äkkiä löytää ruuvimeisseli käteen, jolla elämänhaluaan suojellaksensa voisi asentaa naulan päähänsä ja nakit silmillensä. Samanlaista tunnetta en muista Uppsala Nya Tidningin tavaamisen synnyttäneen kertaakaan. Tai sitten en taaskaan ymmärtänyt hölkäsenpöläystäkään lukemastani.

Ruotsalaiset ovat kovia poikia heijaamaan eli tsemppaamaan. Ne kannustavat toisiaan huutelemalla kivoja juttuja ja hyvähyvää. Tiukan paikan tullen puhutaan joskus rumiakin, mutta kovin maltillisesti ja hallitulla äänenpainolla silloinkin. Ruotsalaiset voittavat usein kilpailuja, mikä onkin ihan hyvä, hyvässä hengessä häviäminen kun ei oikein kuulu ruotsalaisten osaamismatriisiin. Oikeudenjakajat, olosuhteet ja maailmanhistorian epäreilut käänteet suomittuaan sinikeltaiset yleensä nielevät katkeruutensa kuitenkin nopeasti ja alkavat jälleen pakonomaisesti heijata. Ja kun omat ovat pelistä pois, niin kellekö ne sitten heijaavat? No suomalaisille tietenkin.

Ovat ne vähän kummaa porukkaa.

… ja huikeita hampaita

Myös fyysillisellä silmällä tarkasteltuna ruotsalaisten voi nähdä laskeutuneen eri puusta kuin suomalaisten, prototyypin svenssoni kun on keskimäärin yhden makkaranmitan pidempi ja kaksi makkaranmittaa laihempi kuin perussuomalainen. Pinta-alallista vertailua tehtäessä on kuitenkin hyvä lohduttaa itseään sillä faktalla, että kirjaan ”Lihaksikkaat länsinaapurimme” tuskin tuli yhtään enempää sivuja kuin aikanaan suunnitteilla olleeseen, mutta sittemmin julkaisematta jääneeseen Brežnevin ”Näin nypin kulmakarvojani” -opukseen.

Toinen erottava tekijä kansanpiirteidemme välillä ovat hampaat – en ole koskaan missään nähnyt niin paljon yhtä isoja ja komeita purimia kuin Ruotsissa. Pitkän uran hammashoitajana työstänyt äitini luultavasti olisi poskettoman innoissaan, jos pääsisi paikkaamaan esimerkiksi kolme-seiskan ykköspintaa vaurioittaneen karieksen seurauksena syntyneen pulpiitin vuoksi sairaslomalle jäänyttä kollegaansa rajan takana. Tässä yhteydessä haluan myös lähettää ystävälleni Jussille sellaisia terveisiä, että huippuhiihtäjät eivät ole ainoita kansankodin asukkeja, joiden näyttävät nököttimet kurkkivat esiin etuhuulen alta. Salaliittoteoriat dopingin käytön seurauksena venähtäneistä leegoista täytyy siis heittää, vaikka sitten pitkin hampain, kotikatsomon ikkunasta pihalle.

Ja koska tämäkin seikka luultavasti kiinnostaa ainakin osaa lukijakunnasta, niin todettakoon vielä, että mitä tulee ulkoviehätyksellisiin seikkoihin akselilla anteeksineitisaakotähänistua-anteeksineitienistukaantähänvaanistunkintuonnesalintoisellepuolen tarkasteltuna, niin minä en kyllä lähtisi varta vasiten eukkoa Ruotsista katsomaan. Enkä ukkoakaan sen paremmin.

Me suomalaiset olemme, marginaalisista puutteistammekin huolimatta, sentään kaunis ja siinä sivussa ihan suhteellisen siedettäväkin kansa.

Jatkoa juttuun luvassa, kunhan semmoinen ensin jostakin löytyy…

 

Linkkivinkit ja muut elämänohjeet:
Lue sinäkin iloisia uutisia! Uppsala Nya Tidningin verkkoversio aukeaa täältä.

Leonid-setä ja maailman komeimmat kulmakarvat. (Obs! Katsominen omalla vastuulla, kuvan katsominen voi muuttaa elämäsi lopullisesti.)

Mihin katosi kirjoittajan luva? Vinkit voi jättää kommenttiosioon tai lähettää suoraan Seurakuntalaisen toimitukseen.