Nuoruudessani opetettiin, että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus. Hiukan sitä ihmettelin, kun kirkossa kävi kovin harva seurakuntalainen. Käymättömyyden ymmärsi, jos kristillinen sanoma ei ollut tärkeä. Osa saattoi jäädä pois ehtoollispöydästä, koska todellisen kristillisen hurskauselämän ajateltiin toteutuvan ensi sijassa kokouksissa, seuroissa ja pienpiireissä. Niissä oli Pyhä Henki läsnä, kirkoissa enemmänkin ”muotomenot”.
Viimeisten vuosikymmenten aikana tilanne on muuttunut. Kirkoissa väkeä näyttävät keräävän erityismessut, usein uuden musiikin saattelemana. Vanhoissa kirkollisissa herätysliikkeissä on eri painotuksilla aina ymmärretty sakramenttien merkitys, vaikka ajoittain niiden on unohdettu puhuvan samaa evankeliumia, kuin kirjoitettu Jumalan sana. Uudella tavalla jumalanpalvelusyhteisöjen kokoontumisista ehtoollisineen on tullut keskeinen seurakunnan toimintamalli. Vanhat, hyvät kokoontumistavat toki elävät, mutta kirkkokansa on oma-aloitteisesti peräänkuuluttanut kiireisen elämän keskelle säännöllistä jumalanpalvelusta, usein ihan perinteistä, joissa on raamatulliset saarnat ja Herran pyhä ehtoollinen. Onko usko siis ohentunut ulkoisiksi tavoiksi?
Ei todellakaan. Muutos on paluuta siihen, miten kristityt ovat aina eläneet. Runsaasta ehtoollisen viettämisestä jo alkukirkon aikana kertovat Apostolien tekojen välähdykset: ”Joka päivä he uskollisesti kokoontuivat temppeliin, ja kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin.” (Ap.t. 2:46, 2:42) Juuri sunnuntai oli erityinen kristittyjen jumalanpalveluksen ja ehtoollisenvieton päivä: ”Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä, kokoonnuimme murtamaan leipää.” (Apt. 20:7). Herra oli käskenyt leivänmurtamisen ja alkukristityt toteuttivat sitä ahkerasti!
Uusi Testamentti vakuuttaa ehtoollisen olevan Jeesuksen todellinen ruumis ja veri. Niin opettaa Paavali. (1. Kor. 11) Samoin Jeesus: ”Totisesti, totisesti, ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.” (Joh. 6:48-58).
Ehtoollisen merkitystä kuvaa tapahtuma jo hyvin varhaiselta ajalta. Vuoden sata paikkeilla Syyrian Antiokiassa piispana toiminut Ignatios johti maailman vanhinta pakanakristillistä seurakuntaa. Kun kristittyjen vainot vuoden 110 paikkeilla ylsivät häneen ja häntä vietiin kahleissa kohti Roomaa ja petojen kitaa hän kirjoitti: ”…ehtoollinen on meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ruumiillinen olemus, joka on kärsinyt meidän syntiemme sovitukseksi ja jonka Isä hyvyydessään on herättänyt. Mutta ne, jotka torjuvat Jumalan lahjan, kuolevat kiistellessänsä.” (Ignatios Smyrnalaisille 7,1, Apostoliset isät, s. 102-103)
Ignatios Antiokialainen opettaa ehtoollisen merkitystä myös syntien anteeksiantamuksen ja pelastuksen välikappaleena kehottaessaan ”murtamaan yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa.” (Ignatios Efesolaisille 20,2, Apostoliset isät, s. 71)
Jeesus itse vahvistaa saman: ”Joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä.” (Joh. 6)
Maallistumista ei ole se, että käydään kirkoissa kuulemassa oikein opetettua Jumalan sanaa, rukoillaan ja nautitaan Herran ruumis ja veri matkaevääksi. Maallistumista on se, että näin ei tahdota elää.
Artikkeli on Elämä-lehden 9/2026 pääkirjoitus
