Oletko käynyt kuolemanporteilla? Itse kävin, ainakin lähellä, ajallisesti. Sinä aamuna radiosta soi KLS-yhtyeen laulu ”Aika”. Laitoin musiikkia kovemmalle, että kuulisin paremmin samalla kun pukeuduin. Hyvästelin vaimoni ja pienen tyttäreni, joka katsoa napitti suoraan silmiini olohuoneen lattialla, kaihoisan ja murheisen näköisesti. Isin piti lähteä. Harmitti. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa hänen kanssaan. Mutta piti lähteä. Ovea sulkiessani radioon jäin kaikumaan:
”On aika tulla, on aika mennä, on aika tietä viitoittaa,
mutta joskus on aika olla paikoillaan.
On aika luoda, on aika murtaa, on aika tuulimyllyjä kaataa,
mutta joskus on aika antaa olla vaan.”
Lähdin liikkeelle fillarilla. Raamattuopistolla oli tarkoitus pitää aamuhartaus aiheesta Kristuksen kirkkaus. En vielä silloin tiennyt, kuinka lähellä itse olinkaan tuota kirkkautta. Matkalla alkoi ahdistaa. Niin paljon, että oli pakko pysähtyä, parikin kertaa. Rukoilin, että tuo ahdistus lakkaisi, että pääsisin hartauteen. Helpotti ja pääsin perille. Mutta hartaus jäi pitämättä. Piti soittaa hätäkeskukseen. Terveyshenkilöillä oli kiire. Itselläni ei.
”Mä en oo huolissani enää, vaikka en saakaan vuoria siirtymään.
Mä en oo huolissani enää, mulla on aikaa ja tilaa hengittää. –
Vaikka pelottaa, anna tuulen riepottaa, kotiin päin se mua kantaa.
Ja hiekka valuu valumistaan.
Vaikka pelottaa, kivulla kun karkaistaan, kun on yö mustimmillaan,
se kantaa aamun hartioillaan.” (KLS: Aika)
Ei pelottanut. Johanneksen sanoin: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” Jeesus on täydellinen rakkaus, joka on kuoleman vallan voittaja ja rauhan ruhtinas. Rauha vallitsi – ”Shalom”, mikä ei ole vain sodan puuttumista, vaan jotain paljon enemmän. Jumalan kämmenellä ei tarvitse pelätä mitään. ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret”, lukee monen hautakivessä. ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Läpi elämän ja läpi kuoleman porttienkin.
Minua oli varustettu ja valmisteltu pitkään. Olin järjestänyt useita viikonlopputapahtumia, joiden aiheet vahvistivat tähän hetkeen: ”Kristus – kuoleman vallan voittaja”, ”Lohdutuksen lähteellä”, ”Jeesus sanoo: Rauhan minä jätän teille”, ”Jeesus sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä”, ”Rakkauden sanoja”, ”Ilon lähteellä” …
Sairaalassa seuraavana päivänä avasin radion. Alkoi juuri Juhani Tikkasen laulu konkurssi.
”Et oo tehny mitään
Mut oot väsyny
Et tiedä miks, mut sydän on särkynyt
Hei, tää ei oo ensimmäinen konkurssi jonka sydän tekee
Ei, se ei oo mikään häpee, jos voimat hupenee
Hei, tää ei oo viimeinenkään konkurssi jonka sydän tekee
Siks, toivon on oltava suurempi kuin sun sydämes
Et oo tehny mitään
Kivusta vaan kiertyny
Mut ehkä siks
Sä ymmärrät nyt”
Liikutuin. Kyyneleet valuivat poskilleni kun sanat hoitivat sieluani. Suljin radion. Halusin jäädä näihin tunnelmiin. Kun seuraavan kerran avasin radion, sieltä alkoi Beige-nimisen artistin laulu Vielä toivoo on:
”Viimeisin jakso ahdistaa, vielä löytyykö voimii, jota vaaditaan
etsit rauhaa, vai onko se haave vaan?
Niin pitkä vaellus on ja välillä tuntuu silt et haluisin pakoon.
Jos katsot viereesi sun, niin huomaat, et luotasi en ikinä katoo – vielä toivoo on.
Kaikille: yhdessä päästään viel perille.
Vaik pitkä vaellus on, ei ikinä pimeys voi voittaa valoo. Vielä toivoo on.
Tunteiden aallot valloillaan, enää hetkeen et nähnyt oo satamaa.
Alat miettii, et onkohan Taivas vaan satumaa.
Mut vaik miljoona kertaa sä kaatuisit tiellä, tää ystävän rakkaus on toivoa täynnä
ja voiton saat,
kun uskot ja luotat vaan Jumalaan.”
Kyyneleet tulvivat uudelleen. Herra hoiti. Sain aikaa. Sain aikaa, mitä olin huokaissut. Sain aikaa olla tyttäreni kanssa. Olin siunattu.
