Onnettomuus kultakaivoksella meinasi viedä Sambuudanzanilta jalat alta, mutta vapaapainin tähti ei luovuttanut. Yksin olisi kuitenkin voinut käydä toisin.
Auringon Suomessa vasta aloitellessa päivänkiertoaan, Mongoliassa on jo melkein ilta. On se hetki vuorokaudesta, jolloin Sambuudanzan Ganzorig viettää usein aikaa perustamallaan kuntosalilla ja valmentaa painonnostajia ja voimanostajia.
Nyt hän istuu hetken tietokoneen ääressä ja kertoo, mitä kaksikymmentä vuotta kestänyt kehitysyhteistyö Kylväjän kanssa on saanut aikaan vammaisten olosuhteissa Mongolian Arhangain läänissä.
Läänin pääkaupungissa Tsetserlegissä verkon välityksellä tehtävä haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun yksi valmennettavista tulee kysymään ohjeita. Sambuudanzan pyytää nuorta miestä odottamaan. Taustalta kuuluu painojen kolinaa.
Tsetserleg on suunnilleen saman kokoinen kaupunki kuin Pohjois-Savossa sijaitseva Siilinjärvi. Molemmista on matkaa pääkaupunkiin melkein yhtä pitkästi.
Ja kas, myös Siilinjärveltä löytyy menestynyt pyörätuolia käyttävä paraurheilija, keihäänheittäjä Marjaana Heikkinen.
Sivutienestejä kullankaivuulla
Vammaisten asiat eivät Sambuudanzania nuorena erityisemmin kiinnostaneet. Vuonna 2002 hän oli parikymppinen kansallisen kilpatason vapaapainija, töissä puolustusvoimissa ja hankki lisäansioita kultakaivoksilla.
Syvällä kuilussa tapahtui se, mitä kaivostyöläiset pelkäävät. Seinämä romahti, ja raskas kappale maa-ainesta putosi Sambuudanzanin selän päälle. Seurauksena oli selkärankavamma, mutta lääkärit vakuuttivat, että leikkauksen jälkeen hän nousisi pian jaloilleen.
Operaation jälkeen vastassa oli vakavia kasvoja.
– Minulle sanottiin, etten enää koskaan kävele. Se oli järkyttävä uutinen.
Sambuudanzan kotiutui sairaalasta huolehtivan perheen keskelle. Hän oli lapsista nuorin, ja isotveljet koettivat kaikin keinoin kääntää hänen huomionsa esteistä mahdollisuuksiin.
– He eivät päästäneet minua masentumaan.
Sambuudanzan sai fysioterapeutilta kuntoutusohjeet. Kolmesti päivässä hän pakotti itsensä nousemaan tuolilta jaloilleen, uudelleen ja uudelleen.
Haaveena pyörätuoli
Kova työ palkittiin ja kävelykyky palautui hiukan.
– Nuorena sitä sopeutuu ja jaksaa taistella.
Taistelutahtoa tarvittiin, sillä keppien avulla oli vaikeaa ja vaarallista liikkua kodin ulkopuolella. Kulkureitit olivat paikoin esteratoja, joilla kaatui helposti.
Pyörätuoli olisi ollut turvallisempi, mutta sen saaminen kesti yli kymmenen vuotta.
Urheilua Sambuudanzan ei halunnut jättää. Vapaapaini ei enää tullut kysymykseen, mutta uusiksi lajeiksi löytyivät kuulantyöntö ja kiekonheitto.
Lajivalinnat osuivat kohdalleen, sillä Sambuudanzan voitti kaksi parayleisurheilun Grand Prix -kultamitalia ja yhden hopeamitalin.
Sinnikäs mies halusi paneutua vammaisurheiluun myös yhteiskunnallisena kysymyksenä. Hän alkoi opiskella alaa ja käsitteli gradussaan saavutettavuuden parantamista urheilussa.
Puheenjohtajana vammaisneuvostossa
Mongoliassa seurakuntatyössä toimineet Kylväjän työntekijät panivat vuosituhannen vaihteessa merkille, että väestön elintason noustessa vammaisten asema ei juurikaan parantunut.
Havainnot saivat Kylväjän rekisteröitymään Mongoliaan myös kehitysyhteistyöjärjestöksi.
Aluksi varat kerätiin itse, ja vuonna 2008 Suomen ulkoministeriö tuli mukaan.
Sambuudanzan oli silloin ollut jo pitkään mukana kaupunkinsa ja lääninsä vammaisten vaikuttamistyössä.
Kylväjän aloitteesta eri puolille maata perustettiin vammaisten ihmisten asioita ajavia neuvostoja. Sambuudanzan toimii Arhangain läänissä neuvoston puheenjohtajana.
Hänelle on tärkeää, että neuvoston kuutta eri vammaisjärjestöä edustavat jäsenet ovat kaikki vammaisia henkilöitä.
Niiden 20 vuoden aikana, joina Kylväjä on tehnyt maassa kehitysyhteistyötä, asenteet ovat hänen mukaansa muuttuneet paljon.
– Ennen ihmiset osoittivat sääliä, eivätkä uskoneet meidän mahdollisuuksiin. Nykyisin julkisessa keskustelussa on selvää, että voimme elää itsenäisesti ja osallistua.
Tekoja alkaa tulla
Juhlapuheista on silti vielä matkaa siihen, että hyvä tahto muuttuu esimerkiksi numeroiksi budjetissa. Tekoja alkaa tulla, kun vammaiset henkilöt saavat tietää lakiin kirjatut oikeutensa.
Mongolia allekirjoitti vuonna 2009 YK:n vammaissopimuksen, joka takaa kaikille vammaisille henkilöille kaikki ihmisoikeudet ja perusvapaudet. Periaatteessa.
– Mutta kun saamme koulutusta oikeuksistamme, saamme myös äänemme kuuluviin.
Sambuudanzan pitää erinomaisena, että parlamentissa istuu tällä hetkellä kaksi vammaista kansanedustajaa.
– He välittävät lainsäätäjille tietoa, jota nämä tarvitsevat vaikuttavien vammaisia koskevien lakien säätämiseen. He ovat myös roolimalleja siitä, että muutos on mahdollista.
Tulkkina toiminut Kylväjän kumppani, toiminnanjohtaja Ariuntuya Tserennorov vilkaisee kelloa. Haastatteluun varattu aika alkaa olla lopussa ja Sambuudanzanin on aika palata suuren rakkautensa, urheilun pariin.
Kansainvälisiin kisoihin osallistuvien huippujen lisäksi hän valmentaa myös tavallisia kuntoilijoita. Hän on tehnyt kuntosalistaan saavutettavan ja ottaa siellä vastaan vammaisasiakkaita ilmaiseksi.
Kymmenen vaikeaa vuotta
Suomen ulkoministeriön hankerahaa saavien järjestöjen kehitysyhteistyöstä tehdään säännöllisesti arviointeja, jossa riippumattomat arvioijat matkustavat paikan päälle katselemaan, kuuntelemaan ja ajattelemaan.
Mongoliasta arviointimatkalta maaliskuussa palannut kehitysyhteistyön asiantuntija Kari Leppänen tietää, että kehuminen heikentää uskottavuutta, mutta tekee sen silti.
Hänen mielestään Kylväjä on saanut sitkeydellään ja ammattitaidollaan Arhangaissa paljon pysyvää muutosta aikaan.
Alku ei ollut helppo.
– Kehitysyhteistyöntekijä Päivi Vuorinen väänsi kymmenen vuotta, eikä mitään meinannut tapahtua. Kun yritettiin saada pyörätuoleja vammaisille, aina joku veti välistä. Ja vammaisten kuntoutuskeskuksen rakentamiselle oli seinä pystyssä, Leppänen taustoittaa.
Lopulta alkoi tapahtua.
– Kymmenen vuotta meni siihen, että asenteet olivat kypsät, Leppänen toteaa.
Uria valkoiselle kepille
Nykyisin Tsetserlegissä on kohtuullisen hyvät vammaispalvelut sekä pyörätuoliluiskat kauppoihin ja virastoihin. Jalkakäytävän keskellä kulkee ura, joka johdattaa valkoista keppiä oikeaan suuntaan.
Leppäsellä on 35 vuoden kokemus kehitysyhteistyöstä kaikilta mannerlaatoilta napamantereita lukuun ottamatta.
Joka paikassa suurin este eteenpäin menolle ovat hänen mukaansa asenteet. Tämä koskee myös niitä, joiden hyväksi töitä tehdään, Kari Leppänen toteaa.
– Eräs onnettomuudessa vammautunut nainen ei neljään vuoteen käynyt missään eikä puhunut kodin ulkopuolella kenellekään mitään. Nykyisin hän on aktiivisesti mukana vammaisten ihmisten toiminnassa.
