Tämä on arvostelu Carl Truemanin suomennetusta kirjasta Outo uusi maailma – Kuinka ajattelijat ja aktivistit määrittelivät identiteetin uudelleen ja käynnistivät seksuaalisen vallankumouksen (Perussanoma & Agricola teologinen instituutti 2026). Truemanin teksti tapaa samoja polkuja kuin esimerkiksi filosofi Charles Taylorin Sources of the Self (1989). Kotimaan puolelta oletan Tapio Puolimatkan tekstien tulevan likelle tätä.Kirjan pääteemana on ihmisen itseymmärrys itsestään. Aihe on yksinkertainen, mutta samalla laaja ja kompleksinen. Teoksen vahvuus on siinä, että se ymmärtää käsittelemäänsä aihetta sekä syy-seuraussuhteita osaten poimia oleellisia nostoja vuosisataisten ajatusten virrasta. Tarkoitus on selittää, mitkä tekijät ovat johtaneet nykyisen ”ekspressiivisen individualismin” syntyyn. Tämä aikamme yksilökeskeisyys tarkoittaa Truemanille esimerkiksi sitä, että kuka tahansa voi vaihtaa sukupuoltaan mielensä mukaan.
Trueman huomioi ensimmäisenä Rene Descartesin mielen ja aineen erilleen jakavan dualismin. Hienoa, olen itsekin aavistellut kartesiolaisen idealismin piilevän sateenkaariaatteen rakenteissa. Samansuuntaisesti Jean-Jacques Rousseaun posketon jako – turmeltumaton, luonnonmukainen minuus sekä turmeltunut kulttuuri ja instituutiot – näyttäytyy nykyminuutemme rakennuspalalta. Karl Marxilta kirja poimii ajatukset ihmisen vieraantumisesta kapitalismin ahjossa, ihmisyyden politisoitumisen sekä materialistisen uskontovastaisuuden. Sitten Friedrich Nietzsche talloi itsensä moraalin herrarodun ja yli-ihmisen tieltä. Nykyisen performanssi-individualismin edelläkävijäksi Trueman mainitsee anarkistisen esteetikon Oscar Wilden. Kun soppaan lisätään Sigmund Freudin näkemys seksuaalisen halun toteuttamisen onnellisuuspotenssista, päästään jo lähelle nykyajan estottomuutta. Näin etenkin, kun huomioidaan vielä Wilhelm Reich, jonka mukaan alaikäisille suunnatut seksuaalinormit palvelevat autoritaarisuutta ja tulee siksi kumota seksuaalisessa vallankumouksessa.
Aatteellinen retki menneisyyteen auttaa ymmärtämään nykymaailmaa, missä lait suojelevat itse keksittyjä seksuaalisia identiteettejä, koulut liputtavat LGBTQ+ aatteen nimeen ja yritykset mainostavat vapautta, ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta Pride-liikkeen tunnuksin. Trueman huomaa, että taustalla on monivyyhtinen ja pitkä, mutta silti todellinen muutos koskien auktoriteettia. Ei enää Jumala, ei kirkko, ei moraalikaan määrää yksilöä toteuttamasta itseään. Sisäinen vapaus, halu ja identiteetti on auktoriteetti, joka pitää tunnustaa, sillä muuten syrjii. Tästä seuraa uskomuskertomusten yhteentörmäyksiä vailla yhteistä tuomaria, cancel-kulttuuria sekä sanan- ja uskonnonvapauden rajoittamista. Kirjan viesti ei ole kirkkaimmasta päästä, mutta silti oikea: Uudet paljaat identiteetit tarvitsevat moraalia, sääntöjä ja turvallisia tiloja suojakseen. Mikäli yksilönvapaus itsemäärittelyyn voittaa perinteisten käsitteiden ja instituutioiden merkityksen vetoamalla syrjimättömyyteen, tästä seuraa se, että esimerkiksi sanat ”mies”, ”nainen” tai ”avioliitto” kadottavat sisältönsä. Tällaisessa todellisuudessa on kovin vaikea keskustella vaikkapa rippileirien majoituskäytännöistä. Lopuksi Trueman kehottaa kristittyjä arvioimaan omaa osallisuuttaan maailman mädännäisyydessä sekä rakentamaan identiteettinsä Jumalan ja Hänen sanansa varaan. Hyvä!
Kirjassa on valitettavasti myös liuta heikkouksia. Pikselimäinen kansi ei ole onnistunut. Tekstissä on kirjoitusvirheitä, luvuissa toistoa sekä löysää. Polut ovat paikoin turhankin tuttuja ja ilmiöitä luodataan sosiaalisen median heittojen syvyydellä. Trueman ei avaa juuri lainkaan omaa positiotaan asioihin. Tekstin perusteella lukija arvelee hänen haikailevan jonkinlaisen muuttumattoman menneisyyden utopiaan, kun nykyään kaikki on pilalla. Vaikka Trueman itse väittää, ettei kirja ole valitusvirsi, se vaikuttaa juuri sellaiselta. Mutkia vedetään suoriksi vastakulttuureita huomaamatta ja nyansseista välittämättä. Hänen käsittelemänsä vaikuttajat ovat myös ristiriidoissa keskenään ja ajan henkemme kanssa. Mies on ilmeisesti vakuuttunut siitä, että tunteet ovat pääauktoriteetti aikamme seksuaalivallankumouksessa. Väite jää perustelematta. Sitten hän niputtaa edellä mainitut ajattelivat tunnetyrannian esitaistelijoiksi. Esimerkiksi Nietzschen kohdalla tämä on harhaanjohtavaa, sillä hänelle vallantahto oli ykkösjumala, ei tunne.
Suosittelen teosta näine varauksin.
