Blogin soundtrack: Virsi 429 Ylitse kaikkien rajojen.
On sanottu, että jos palvoo kaiken Luojaa, ei ole niin altis palvomaan luotua (vrt. Room. 1). Niin ajattelin minäkin. Moiselle hyväuskoisuudelle tosin ei taida olla vahvoja perusteita. Ei edes raamatullisia. Niin helposti haksahdamme kaiken maailman ajatusten ja alkuvoimien vietäväksi ja hukkaamme fokuksen. Tämä tarina toistuu myös seurakunnan historiassa.
Suuret yhteiskunnalliset ideologiat tarjoavat omat vaihtoehtoevankeliuminsa ja korvikekristuksensa. Pelastustarinassa on myyttinen alkutila, syntiinlankeemus, lunastus sekä uusi taivas ja uusi maa. Ideologiasta ei ole pitkä matka idolatriaan, joskus jopa tietoiseen.
Samaan aikaan yhteiskunnalliset aatteet ja ideat tavoittavat jotain olennaista ja jopa unohtunutta todellisuudesta – eiväthän ne muuten ketään puhuttelisikaan. Se, mikä aate milloinkin nousee ja mikä laskee, riippuu ajasta ja tilanteesta.
Nationalismin evankeliumeissa pelastus tarkoittaa paluuta kultaiseen menneisyyteen, kansalliseen kukoistukseen, turvallisiin rajoihin, kansan puhtauteen. Uusi messias taas on vahva johtaja, tai henki, joka meidät tähän paratiisin alkutilaan johdattaa.
Näkökulmiltaan kaikki aatteet ovat rajallisia. Taivasta tavoitellaan maan päälle, kun vain tehdään tätä tai tuota. Pakko silti on jotain ajatella ja sanoa. Puhua epäkohdista, vaikka vajavaisesti. Ilmankaan ei mikään liiku.
Onko nyt tullut se aika?
Paluu Daavidin ajan kultakauteen, kansalliseen itsenäisyyteen sekä poliittinen messias, joka vapauttaa kansansa Rooman ikeestä oli se, mitä juutalaiset pyysivät huutaessaan: ”Päästä meille Barabbas”! Ja minkä perään opetuslapset kyselivät Jeesukselta vielä eron hetken koittaessa: ”Onko nyt tullut se aika, jolloin sinä rakennat Israelin valtakunnan uudelleen?”
Koska kysymys oli poliittinen, näkivät opetuslapsetkin ihmisen perimmäisen ongelman siis yhteiskunnallisena: väärät rakenteet, vääränlaiset johtajat, huonot palvelut, liian kovat tullit ja tuloverotaulukkokin pielessä. Ja niin edelleen.
Ongelmat eivät jostain syystä ole vieläkään loppuneet.
Jeesuksen vastaus oli jälleen kerran odottamaton. Lähetyskäsky ja helluntai käänsivät kaiken ympäri: sisäänpäin käpertynyt pelokas joukko lähti liikkeelle aina maan ääriin asti. Fokus ja missio laajeni. Poliittinen vaatimus itselle vaihtui näkyyn kansoista.
Yhteiskunnallisen messiaan odotus sen sijaan päättyi karmeasti. Keisari Titus tuhosi Jerusalemin, alue nimettiin Israelin viholliskansan mukaan ja juutalaisten oman valtion paluuta saatiin odottaa rapiat 1900 vuotta.
Kansallisvaltion syntysanat
Ajatus kansallisvaltiosta on helposti löydettävissä Raamatusta. Onhan Vanha testamentti kertomus erään kansallisvaltion noususta, kukoistuksesta ja tuhosta. VT:n Israelissa keskeisimmät modernit kansallisvaltion instituutiot jo näkyvät idullaan: rajat, hallitusmuoto, vallanjako, lainsäädäntö ja moniportainen oikeusjärjestelmä, kieli, yhteiset elämänrytmit, kulttuuri, uskonto, jne.
Näin, vaikka jotkut historiaa heikosti tuntevat väittävätkin, että pyörä keksittiin Westfalenissa 1648.
Sivujuonteena jäin pohtimaan, mistä juurista nousee, että aikanaan etenkin kristityt arabit edistivät arabinationalismia, ja olivat luomassa palestiinalaista identiteettiä ja ideaa Palestiinan valtiosta. Mutta se on parempi jättää toisen tarinan aiheeksi.
Nationalismissa, kuten muissakin ismeissä on totuutta. Julkisen vallan instituutiot ovat välttämättömiä. Mistä niistä olisit itse valmis luopumaan? Rajat ovat valtion ydinkäsitteitä. Tarvitaan vartijoita ja armeijoita niitä puolustamaan. On tilanteita, missä tarvitaan johtajuutta ja hierarkioita.
Kysymys siitä, ketkä kuuluvat meihin ja ketkä heihin, nousee tärkeäksi. Kansakunnan ja kansalaisen määritelmästä käydäänkin loputonta keskustelua. Siitä, kuka ja mikä pääsee sisään yhteisöön, saa ja on aivan pakkokin keskustella. Jos rajaa ei ole, ei ole valtiotakaan. Eikä perhettä, eikä mitään. Oikeastaan kaiken politiikan voi nähdä eräänlaisena rajankäyntiprosessina.
Myös Jumalan valtakunnan rajat menevät jossain, mutta meidän ei onneksi tarvitse antaa tuomiota, missä.
”Kristillinen nationalismi” on tästä näkökulmastani sisäisesti ristiriitainen käsite. Aihe ei olisi edes blogikirjoituksen arvoinen, ellei sen vaaroista puhuttaisi jonkin verran, aivan viime aikoina etenkin Yhdysvaltojen kontekstissa.
Totta on, että kristinuskoa on valjastettu eri aatteiden käyttöön monessakin maassa, ei vähiten itänaapurissa. Eikä Suomenkaan historia ole tässä puhdas. Asia on nyt nostettu esille arkkipiispaa myöten. Onko tässä nyt jotain, mistä oikeasti pitäisi huolestua?
Etsi ensin malka toisen silmästä
Demokraattisessa politiikassa koeteltu menestysresepti on löytää vikoja toisista ja kertoa löydöksistään niin kovaa kun ääni kantaa. Huomionhakuun perustuu myös kaupallinen media, kristillinenkin.
Ehkä tässä syyllistyin siihen itsekin. ”Kristillinen nationalismi” on passeli olkiukko, joka antoi aiheen kirjoittaa. Olen käynyt yli 30 vuotta lähes viikoittain Ev. Lut. kirkon paikallisseurakuntien, kirkon herätysliikkeiden, vapaakirkon, helluntaiseurakuntien, vapaiden karismaatikkojen tai kotiseurakuntaseparatistien tilaisuuksissa, enkä pysty muistamaan saarnaa, jonka tulkitsisin ”kristilliseksi nationalismiksi”.
Jos nyt jokin instituutio Suomessa saattaisi muistuttaa ”kristillistä nationalismia”, niin eikö se ole valtiopäivien avajaisjumalanpalvelus ja vastaavat pitkät perinteet omaavat tilaisuudet?
Silti kai on aihetta välillä puhua, sillä historia kertoo, että kristityilläkin on vaarana lähteä milloin minkäkin aatteen matkaan, ehkä hyväuskoisuudesta ja uskollisuudesta.
Usko ja uskollisuus ovat hyviä arvoja. Mutta katso ensin, mihin uskot.
Mutta mikä on se näky?
Suurin ihmetyksen aihe itselleni ”kristillisessä nationalismissa” on sen näyn pienuus.
Ainakin ennen muinoin lähetyskäsky piti opetella ulkoa, jotta pääsi ripille. Samoin kehitysyhteistyö – muistatteko vielä sen puuhan – oli merkittävältä osin seurakuntien aloittamaa.
Aikamme lähetysliikkeen tavoitteena on suomalaisten lähetystyöntekijöiden määrän merkittävä kasvu. Onneksi nuorilla on näkyä!
Suomi on myös lähetyskenttä. Olen täällä tavannut ainakin yhdysvaltalaisia, kenialaisia, korealaisia, ugandalaisia, venäläisiä ja virolaisia lähetystyöntekijöitä. Myös Suomen kansallinen herääminen oli vieraiden varassa. Keskiajan lähetystyöntekijöiden, John Patersonin ja monien muiden. Kansalliset merkkiteoksemme ovat kommentteja yhteiseen inhimilliseen kulttuuriperintöön ja sivilisaatioon.
Ja ne kansat! Jos mielii mennä, kannattaa mennä lähiaikoina, ennen kuin kansat ikääntyvät sukupuuttoon ja ne, joiden maa ei enää ole asumiskelpoista, vaeltavat asuinsijoiltaan. Eläkeläisten työ eläkeläisten parissa onkin lähetystyön megatrendejä.
Minä en lupaa, että saisin itseäni enää liikkeelle. Enkä ole varma, että minulla olisi paljoa annettavaakaan ihmisille kaukaisissa maissa. Jonkun rovon ehkä laitan kolehtiin ja nostan hattua korkealle, kun joku lähtee.
Silti omaan ajatteluuni aika lähetystyön teemojen ääressä väistämättä vaikuttaa. Vähintään sen, että tuolla jossain on toisenlaisia ihmisiä, ja heitäkin kohtaan Jumalalla on hyvä tahto ja siksi minullakin tulee olla.
Maat tarvitsevat rajat. Joskus varmasti hyvinkin tiukat. Opetuslapsille ne tehtiin ylitettäviksi.
Jatkolukemista:
David Koyzis. Political Visions and Illusions. A Survey and Christian Critique of Contemporary Ideologies. 2nd edition. InterVarsity Press 2019.
Hannu Nyman. Vieraiden varassa – Matkalla uskomme kansainvälisille juurille. Karas-Sana 2014.
Artikkelikuva: Tituksen riemukaari 1880. Lähde: Wikipedia, public domain.
