Omista ongelmista puhumisen pitäisi helpottaa oloa. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin ja hautoa omia ongelmiaan.
Minulla on myös toisenlainen kokemus. Pari vuotta sitten koin työelämässä raskaan henkilökohtaisen pettymyksen, ja samaan aikaan markkina tuntui romahtavan yritykseni ympäriltä. Minusta tuntui pahalta ja kerroin sen kaikille ystävilleni.
Ajattelin, että oloni helpottuisi puhumisesta. Omituista kyllä, näin ei tapahtunut. Mitä enemmän valitin, sitä raskaammalta askeleeni tuntui. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kävin lähellä romahdusta. Miksei puhuminen auttanut?
Kelan tukeman kuntoutusterapian tarjonta on viimeisen viidentoista vuoden aikana jopa viisinkertaistunut.
Olen tavallinen suomalainen mies, joten en ole koskaan käynyt terapiassa. Ehkä olisi joskus kannattanut, olisin voinut oppia itsestäni jotakin. Mutten tiedä olisiko terapeutillekaan puhuminen auttanut minua pari vuotta sitten. Paha sanoa, kun en kokeillut.
Terapian kysyntä ja tarjonta on kasvanut hurjasti. Esimerkiksi Kelan tukeman kuntoutusterapian tarjonta on viimeisen viidentoista vuoden aikana jopa viisinkertaistunut.
Tarkemmin ajateltuna en ehkä sittenkään ole kovin tavallinen suomalainen mies. Tavalliset miehet uskaltavat mennä terapiaan.
Lisääntyneestä terapiasta ja sairaanhoidosta huolimatta tavalliset suomalaiset miehet ja naiset voivat koko ajan huonommin. Erityisesti ahdistusdiagnoosit lisääntyvät vauhdilla. Tässä on jotain outoa. Eikö hoidon lisääntymisen pitäisi vähentää oireilua?
Mistä johtuu, että vaikka terapiaa tarjotaan enemmän kuin koskaan, mielenterveytemme on historiallisen huono? Onko maailma todella muuttunut monta kertaluokkaa kuormittavammaksi? Vai eikö terapia toimi?
Esimerkiksi syöpähoidot kehittyvät koko ajan, minkä ansiosta syöpäkuolleisuus on laskussa. On hyvä kysymys, miten paljon enemmän kuolleisuus vielä laskisi, jos syöpäseulontoja lisättäisiin viisinkertaiseksi – samoin kuin terapian tarjontaa.
Pakotettu asiasta puhuminen voi jopa huonontaa oloa.
Abigail Shrierin kiinnostava kirja Bad Therapy (2024) kuvaa tätä paradoksia. Kirja kertoo kiinnostavan anekdootin Yhdysvaltojen ja Israelin armeijan eroista. Yhdysvaltalaiset sotatoimialueelta tulevat sotilaat kärsivät posttraumaattisesta stressihäiriöstä paljon useammin kuin israelilaiset. Kirjan mukaan keskeinen ero armeijoiden välillä on, että Yhdysvalloissa sotilaille tarjotaan kriisiapua, Israelissa sotilaat yksinkertaisesti lähetetään perheensä luo.
Eli pakotettu asiasta puhuminen voi jopa huonontaa oloa. Joissain tilanteissa terapia ja kriisiapu voivat pahentaa tilannetta.
Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle. Ja on helppo sanoa, että puhu perheesi kanssa. Kaikilla ei ole sellaista perhettä, jossa omia asioita voisi käsitellä.
Miksi puhuminen ei silloin pari vuotta sitten auttanut minua? Uskon, että kun toistelin ikäviä kokemuksiani, ikävät asiat pysyivät koko ajan mielessäni. Haava pysyi auki, koska revin jokaisessa keskustelussa ruven sen päältä rikki.
Mielenterveytemme on kriisissä. Ja terapia ei tietenkään ole itsessään huono asia. Siitä on monelle apua. Mutta on selvää, että ahdistuksemme ei vähene sillä, että vain tarjoamme siihen lisää hoitoja.
Syy kansakuntamme huonoon oloon ovat syvemmällä. Sosiaalisessa mediassa, älypuhelimissa ja yleisessä merkityksettömyyden kokemuksessa. Miten voisimme ratkaista nämä ongelmat?
Kirjoittaja on yrittäjä ja tv-tuottaja, jonka radiokolumneja kuullaan Radio Deissä joka toinen torstai kello 8.10 ja 12.50. Eero Hietalan oma BLOGI on kuunneltavissa myös Dei Plussassa.
