Raamattu on täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka Jumala kutsui heille liian suurilta tuntuneisiin saappaisiin. Vuosikymmeniä lampaita paimentanut Mooses ei kutsun hetkellä kokenut olevansa kykenevä vapauttamaan israelilaisia sen enempää kuin puhumaan Jumalan edustajana faaraon edessä. Jesaja koki itsensä saastaiseksi Jumalan edessä, Joona koki saamansa tehtävän liian suurena ja pakeni kutsua. Pietari totesi (Luuk. 5:8) ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Paavali puolestaan kirjoittaa ”Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä” (1. Kor. 15:9).
Silti Jumala on aina kutsunut palvelijoitaan toimimaan muutoksen välikappaleina. Lähetyskäskyssä (Matt. 28:18–20) annettu tehtävä pukee tämän sanoiksi aivan suoraan. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…”
SAATAMME kuitenkin harhautua lukemaan tämän käskyn väärin ”Mene siis ja tee kaikki kansat…” Meneminen toteutuu usein yksilötasolla, ja saarnoissa kuulemme usein innostavia esimerkkejä Jumalaa palvelleista ja maailmaa muuttaneista yksilöistä. Silti Jumalan antamat yksilöllisetkin kutsut ovat kutsuja palvella yhdessä muiden kanssa. Raamatun tapahtumat on eletty ja sen tekstit kirjoitettu yhteisöllisen kulttuurin keskellä ja keskelle. Yksilökeskeinen arvomaailmamme värittää ja vääristää helposti sitä, miten miellämme Raamatun sanoman.
Käsky mennä ja tehdä annettiin kaikille opetuslapsille, ja se on voimassa koko Jumalan seurakunnalle. Kuinka vapauttavaa on ymmärtää, että saamme palvella yhdessä.
Eräs amerikkalaisille jalkapallojoukkueille puhuva motivaatiopuhuja totesi, että hän näkee usein jo pukuhuoneissa, kumpi joukkue voittaa. Voittoa ei saada kokoelmalla huippuyksilöitä vaan silloin, kun yksilöt ovat hitsautuneet joukkueeksi.
Seurakuntakaan ei isossa kuvassa muuta maailmaa huikeiden yksilökristittyjen kautta vaan joukkueena – silloin, kun sen keskellä vallitsevat yhteys, ykseys ja anteeksiannon ilmapiiri. Kyse ei ole minusta vaan Jeesuksesta ja meistä hänen seurakuntanaan.
ENSIMMÄISET seurakunnat, joille Uuden testamentin kirjeet on kirjoitettu, olivat pieniä, vähemmistössä ja elivät usein täysin vastakkaisen kulttuuri- ja arvoympäristön keskellä. Miten esimerkiksi Paavali, lähetysnäyn valloittama apostoli, varusti ja rohkaisi seurakuntia kohti niiden maailmaa muuttavaa päämäärää?
Maailmaa eivät muuta vaatimukset tai syytökset.
Ensimmäisenä hän muistutti lukijoita Jeesuksen merkityksestä. Uskovien ja seurakuntien elämän keskiössä tulee olla Kristus, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa, evankeliumi. Toisena pääteemana kirjeissä nousee eri tavoin ilmaistuna yhteyden merkitys. Emme voi emmekä saa elää riidoissa toistemme kanssa. Kristuksen takia meidät on kutsuttu pyytämään ja antamaan anteeksi ja taistelemaan yhteyden säilymisen ja sovinnon puolesta ja varjelemaan niitä. Keskinäinen rakkaus ja yhteys saavat myös maailman tunnistamaan Jeesuksen seuraajat hänen opetuslapsikseen (Joh. 13:35 ja 17:21). Rikkinäisen maailman keskellä yhteys on puoleensavetävää.
MAAILMAN muuttamisinnossa saatamme myös ymmärtää väärin sen, mitä meidät on kutsuttu julistamaan. Sanoman kärkenä tulee aina olla evankeliumi. Moraalinen ja käytöksen muutos nousee teemaksi Paavalin kirjeissä vasta evankeliumin jälkeen, ja uutta elämää koskevien ohjeiden pohjalla on uusi identiteetti Kristuksessa. Jos vaadimme Kristusta tuntemattomilta pyhää elämää ilman Jumalan antamaa voimaa elää sitä, emme julista evankeliumia vaan vaadimme lain tekoja.
Maailmaa eivät muuta vaatimukset tai syytökset, ne etäännyttävät meidät ihmisistä. Rakkaus, Jumalan hyvyys ja se, että Pyhä Henki vakuuttaa ihmiset heidän syyllisyydestään ja anteeksiannon tarpeestaan Jumalan edessä, muuttaa. Evankeliumi on maailmaa muuttava voima – yhä tänään.
Teksti on ilmestynyt myös Ristin Voitto 32/2025 -lehden pääkirjoituksena 10.10.2025.
