Tekoälyn kehitys avaa eettisen Pandoran lippaan

 

Aku Visalan mukaan viihdeteollisuus antaa tekoälystä usein harhaanjohtavan mielikuvan. Kuva: Jani Laukkanen.

Mitä jos seksirobotit poistaisivat kansainvälisen ihmiskaupan? Entä jos automaattinen liikenne lopettaisi miljoonat kuolonkolarit mutta vaatisi testausvaiheessa ihmisuhreja?

Akatemiatutkija, uskonnonfilosofi Aku Visala ilmoittaa, että hänellä on viha-rakkaussuhde Ray Kurzweiliin, joka on Googlen tekninen johtaja sekä ”11-kertainen kunniatohtori”.

Kurzweil aloitti 1970-80-luvuilla syntetisaattoribisneksen parissa. Kurzweil-syntetisaattorit ovat edelleen ”aika hyviä”, sanoo Visala. Siksi rakkaus.

Oikeus Sanaan_SEKLkesäkeräys1kk_vuosisop

Myöhemmin Kurzweilista tuli transhumanisti, joka uskoo, että ihminen voisi elää ikuisesti siten, että tietoisuus ladattaisiin verkkoon.

Olemme sivuraiteella, koska oikeastaan dosentti Visalalla on tällä hetkellä meneillään viiden vuoden tutkimusprojekti, joka käsittelee vapaata tahtoa.

– Siitä minun pitäisi puhua, mutta sen sijaan olen vähän vahingossa ajautunut puhumaan näistä tekoälyjutuista. Ehkä siksi, että tiedän aika paljon kognitiotieteestä ja sen suhteesta teologiaan ja filosofiaan. Se on ollut urallani keskeistä.

Kognitiotieteessä tutkitaan ”tiedon käsittelyn ilmiöitä”, kuten esimerkiksi havaitsemista, oppimista, muistia, kieltä ja tiedonkäsittelymekanismeja. Eli suurin piirtein kaikkea, mitä päässä liikkuu.

Kun Visala oli tutkijana Oxfordin yliopistossa, hän huomasi, että siellä sijaitsee ”transhumanistien pesäke”. Muun muassa tunnettu ruotsalaisen transhumanisti Nick Bostrom vaikuttaa Oxfordissa.

Transhumanistit ajattelevat esimerkiksi näin: jos ihmisellä on silmäsairaus, miksei paranneta tuon sairauden lisäksi samalla ihmisen näkökykyä.

– He haluaisivat poistaa ihmisluonnon sanelemat rajat. He ajattelevat, että ihmisillä on tähän moraalinen velvollisuus.

Lopulta transhumanismi kysyy, onko kuolema välttämätön. Jumalaa transhumanistit eivät mainitse, paitsi että ”kyllä kristittyjäkin transhumanisteja on muutama”.

– Yleensä transhumanismi on eräänlaista uskonnonkorviketta. Se on toisaalta velkaa monille uskonnollisille ideoille. Mistä muuten saataisiin idea, että kuolema on vihollinen, joka pitää voittaa, ja elämän pitäisi jatkua ikuisesti? Ja että elämä on kehitystarina. Nämä ovat kristillisiä keksintöjä, Visala sanoo.

– Ja täytyy myöntää, että kristinusko on transhumanistinen uskonto. Jossain mielessä kai jokainen kristitty on transhumanisti, koska ihmisen päämäärä on ikuinen ja nykyistä parempi elämä.

Muutos tapahtuu evankeliumien mukaan kuolleiden ylösnousemuksessa. Kuolleet saavat uudenlaiset ruumiit. Tuo muuttunut, ”taivaallinen olento” on kristityn päämäärä.

– Tämä ajatus ihmisen tulemisesta Jumalan kaltaiseksi on transhumanistisen idean taustalla. Perusero kristillisen ja ateistisen transhumanismin välillä on siinä, kuka on muutoksen lähde – ihminen vai Jumala, Visala kuvailee.

Robottimies ei riitä

Myös brittiläisessä Black Mirror -televisiosarjassa käsitellään transhumanismia. Eräässä jaksossa naiselta kuolee aviomies, mutta hän saa onneksi tilattua netistä uuden tilalle. Kyseessä on tuote, joka on täsmälleen kuolleen miehen näköinen. Tuotteella on millilleen samanlainen vartalo kuin kuolleella ja keinotekoinen mutta aidon tuntuinen iho. Lisäksi tilausmieheen on ladattu kaikki data, mitä kuolleesta miehestä on saatu nettikäyttäytymisen ja ties minkä perusteella tallennettua, joten tekomies osaa myös käydä keskustelua vaimonsa kanssa. Hän vastaa kysymyksiin juuri oikein. Myös avioliiton romanttis-fyysinen puoli luonnistuu. Tosin naista pelottaa, kun miesolento ei hengitä ollenkaan, kun he nukkuvat vierekkäin. Onneksi miestä voi käskeä hengittämään. Hän aina tottelee.

Jotain kuitenkin puuttuu. Sen takia nainen viskaa lopulta nettimiehensä jyrkänteeltä mereen.

Ongelma kuvaa tekoälyn kehityksen kriittistä kohtaa. Ihmisen erityistaidot eivät ole loogis-matemaattista älyä vaan jotakin enemmän.

– Sitä sosiaalista älykkyyttä, jota me käytämme nyt, kun puhumme tässä huoneessa, ei osata mallintaa, Visala kuvaa.

Hän selostaa tekoälyn kehityksen pääpiirteissään: 1950-luvulla ajateltiin, että jos tehdään laskukone, joka voittaa ihmisen loogisessa älykkyydessä, oltaisiin saavutettu jotakin uskomatonta. Nyt jokaisella on kännykässä kone, joka voittaisi milloin tahansa meidät shakissa, mutta ei kukaan pidä sitä konetta erityisen älykkäänä.

1970-luvulla ymmärrettiin, että älykkyyteen liittyy matematiikan lisäksi fysikaalinen ulottuvuus. Kehitettiin robotteja. Tämän seurauksena joillakin on nykyään itseohjautuva pölynimuri.

– Sekin on vaikeaa tekniikkaa. Mutta ei niin vaikeaa kuin sosiaalisen älykkyyden mallintaminen, Visala toteaa.

Keinotekoiseen tietoisuuteen ja virtuaalitodellisuuteen on Visalan mukaan vielä pitkä, ainakin vuosikymmenien mittainen matka. Sen sijaan tekoäly haastaa meitä jo nyt miettimään klassisia eettisiä kysymyksiä, jotka ovat suorastaan mahdottomia ratkaistaviksi.

– On kehitetty muun muassa seksirobotteja. Mitä jos saisimme kansainvälisen ihmiskaupan poistettua maailmasta sellaisten avulla? Robotit tekisivät rakkaudesta ja seksistä välineellistä ja luultavasti saisivat ihmiset suhtautumaan toisiin ihmisiinkin entistä välineellisemmin. Mutta samalla ne voisivat poistaa järkyttävän ongelman maailmasta.

– Huomaamme, että joudumme miettimään rakkauden ja seksuaalisuuden etiikkaa.

Visala kuvailee, että tekoälyn kehitys ”palauttaa etiikan perinteiset kysymykset poliittisen ja julkisen keskustelun keskiöön”.

– Liikenteen etiikkaa pohditaan, kun kehitetään automatisoitua liikennettä. Jos sen kehitys aiheuttaa muutaman sivullisen uhrin, joiden avulla vältetään miljoonien ihmisten kuolemat liikenneonnettomuuksissa, onko sen kehittäminen oikein?

– Pitkään ajateltiin, että kapitalismi ja siihen liittyvä teknologian kehitys ainoastaan lisäävät hyvinvointia, ja eettiset kysymykset voitiin lakaista maton alle. Nyt joudumme pureutumaan etiikan perusteisiin.

– Nyt insinööreille pitää opettaa etiikkaa, koska he eivät muuten voi tehdä työtään. Kohta sitä varmaan opetetaan autokouluissakin. Teknologia laittaa meidät miettimään, minkälaisia olemme, ja mitä oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo edellyttävät yhteiskunnassa.

Teologejakin tarvitaan mukaan mietintään. Mutta kristillinen tai teologinen näkökulma ei Visalan mukaan läheskään aina ratkaise tekoälyn herättämiä eettisiä kysymyksiä.

– Ei ole erikseen mitään teologista etiikkaa, vaan teologit ovat kehittäneet kaikkia filosofisen etiikan muotoja, kuten velvollisuus-, seuraus- ja hyve-etiikkaa, Visala luettelee.

”Tekoäly ei ota ihmisiä hallintaansa”

Visala alleviivaa toistuvasti, ettei tekoälyn todellisuus nykyään ole science fictionia, jota jotkut televisiosarjat edustavat. Tekoäly ei myöskään innosta Visalaa suuriin lopunaikoja koskeviin pohdintoihin.

– Ei, Ilmestykirjassa ei puhuta vertauskuvin Googlesta, dosentti tyrmää.

– Aina kun ihmiset alkavat miettiä tekoälyn etiikkaa, heidän pitää ensimmäiseksi unohtaa kaikki omat ideansa siitä, mitä tekoäly on.

– Tekoäly ei myöskään ota ihmisiä hallintaansa. Sellaiset tarinat ovat fantasiakertomuksia, eikä niistä tarvitse olla huolissaan. Kun kohtaamme tekoälyn, siinä ei yleensä ole mitään jännää. Suuren ja ihmeellisen tekoälyn kohtaamme sossun luukulla. Se määrittelee alustavasti, millaisissa olosuhteissa saamme lainaa. Se järjestelee terveystietojamme. Se ei ole Terminaattori vaan viranomainen.

– Koneoppimisen yksi ongelma on, että kone pystyy käsittelemään lukemattomia muuttujia, jolloin se pystyy tekemään päätöksiä, jonka perusteita emme ymmärrä. Kuitenkin yhteiskunnan virallisissa instansseissa päätöksenteon pitäisi olla läpinäkyvää. Tästä seuraa ongelma. Näitä meidän pitäisi nyt miettiä sen sijaan, että miettisimme, tulevatko Putinin tappajarobotit ottamaan vallan, Visala vertaa.

Mutta toisaalta. Kyllähän sotarobotteja on jo olemassa.

– Niin, autonomisia asejärjestelmiä on, ja niitä kehitetään koko ajan. Mutta ajatus siitä, että koneet ottaisivat vallan, on eri kysymys.

– Tässä meille tulee mietittäväksi sodankäynnin etiikka. Olemme tottuneet siihen, että kun joku tekee jotakin, kyseinen toimija on ihminen. Silloin pätevät vastuu ja asiaan kuuluvat rangaistukset. Mutta koneet eivät ole tällaisia. Automaattinen hävittäjäkin on vain monimutkainen laskukone. Se ei ole mikään persoona. Tästä herää paljon kysymyksiä, Visala toteaa.

Hänen mielestään tekoälyn kehittäminen kertoo ennen kaikkea siitä, millaisia me ihmiset olemme. Toisaalta kehitys kertoo siitä, että ihminen on rajallinen. Tietoisuuden siirtäminen verkkoon on toistaiseksi pelkkä fantasia, koska esimerkiksi on epäselvää, ”voiko tietoisuutta mallintaa laskennallisesti”.

Ihminen näyttää olevan enemmän kuin mitä ihminen pystyy itse luomaan.