Lymyilijä

 

Piirros: Radek Karkulowski

Tuore Nobel-voittaja Bob Dylan ei muusikkona esittelyjä kaipaa. Hänen hengellinen tiensä on sen sijaan ollut vähemmän esillä. Moni on kuullut tähden uskoontulosta 1970-luvun lopussa, mutta miten Dylan suhtautuu kristinuskoon nykyään?

Kun Bob Dylan voitti hiljattain ensimmäisenä lauluntekijänä kirjallisuuden Nobel-palkinnon, alkoi kahden viikon piilosta-leikki. Dylan ei vastannut edes Nobel-komitean yhteydenottoihin, mistä yksi komitean jäsen närkästyi siinä määrin, että kutsui Dylania julkisuudessa ylimieliseksi ja epäkohteliaaksi. Komitea alkoi mököttää. Se ilmoitti, ettei aio enää edes yrittää tavoittaa Dylania. Kahden viikon piiloutumisen jälkeen The Daily Telegraph -lehti sai kuitenkin Dylanin kiinni, ja viimeisimmän tiedon mukaan Dylan aikoo osallistua joulukuussa Nobel-palkintojen jakotilaisuuteen Ruotsissa ”jos vain suinkin voi”.
Niille, jotka ovat seuranneet Dylanin edesottamuksia pitkään, tähden käytös ei tule yllätyksenä. Dylan on aina suhtautunut lehdistöön ylimielisesti, eikä hän ole pariin vuoteen antanut yhtään haastattelua.
Musiikkikriitikko Jean Ramsay katsoo Dylanin suurimmaksi ansioksi sen, että hän on saanut ”suuren yleisön ajattelemaan kielellisen ilmaisun tasoja”.
– Myös heidät, jotka eivät ole ennestään perehtyneitä kirjallisuuteen. Itse päädyin Dylanin innoittamana kirjallisuuden pariin. Rakkaus kieleen ja sen ilmaisuvoimaan sekä nyansseihin ei mielestäni tarvitse olla rajoittunut tietyn tyyppiseen painettuun kirjallisuuteen. Dylanin tapa fraseerata ja korostaa kielen rytmiä on lyriikkaa parhaimmillaan, Ramsay kommentoi.
– Dylanin kappaleet ovat usein eräänlaisia litanioita ja oksennuksia. 1960-luvulla maailma työnsi asioita nuoremman sukupolven kurkusta alas, ja Dylan listasi kappaleissaan vastalauseenomaisesti tällaisia epäkohtia. It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) on hyvä esimerkki. Mä tässä vain vuodan kuiviin, äiti.
– Dylanin jalostama talkin´blues -rytmi on kuultavissa rap-musiikissa, Ramsay jatkaa.

”Runsas mutta tarkka”

Ramsayn mielestä Dylan on lyyrikkona runsas mutta tarkka. Hänellä on halu hahmottaa koko maailma yhteen sanoitukseen pienien detaljien kautta. Mutta miksi Dylan on niin suuri ja ainutlaatuinen?
– Varmasti hän on poikkeuksellinen lahjakkuus, mutta se on vain osasyy. Toinen syy on se, että Dylan teki asiat oikeaan aikaan. Ennen häntä ei ollut vastaavaa ajattelevaa populaarikulttuuria nuorille. 1960-luvun alun nuorisokulttuuri ja levyteollisuus käynnistyivät Dylanin aikaan otollisesti.
– Toki ennen Dylaniakin oli Hank Williams ja keskiajallakin oli trubaduureja, mutta nuorisokulttuuri-ilmiönä Dylan oli jotain aivan uutta. Vanhemmat eivät ymmärtäneet, miten tyyppi, jolla on sellainen ääni, voi olla niin suosittu, Ramsay pohtii.

Perheniemi Neliöb. vko 3-4. MJa

”Käykää kuuntelemassa kappaleet, älkää minulta kysykö?”

– Tavallaan Dylan on monien onnellisten sattumusten summa.
Netistä löytyvissä lehdistökonferensseissa nuori Dylan lähestulkoon pilkkaa toimittajia kysymyksineen. Ramsayn mielestä Dylan oli hämmentynyt siitä vaikuttavasta asemasta, joka hänen osakseen tuli.
– Hän haluaa romuttaa sen järjestyksen, että artistin pitäisi itse määritellä merkittävyytensä. Sehän on toimittajien homma.
– Dylan otettiin vastaan teineille suunnattuna pop-tähtenä, vaikka hän teki musiikkia vakavissaan. Siihen Dylan ei suostunut. Pop-tähtiä kohdeltiin tuohon aikaan lapsina, eikä ollut vastaavaa ”vakavaa kulttuuritoimitusta” kuin nykyään. Haastatteluissa Dylan teki samaa kuin John Lennon, vastasi kysymyksiin käsittämätöntä ”dadaa”.
– Siinä mielessä Dylan on aito taiteilija, ettei hän ole tahtonut selittää kappaleidensa merkityksiä esimerkiksi lehdistötilaisuuksissa. ”Käykää kuuntelemassa kappaleet, älkää minulta kysykö?”, Ramsay siteeraa.

Uskoontulo

Juutalaistaustainen Dylan koki 1970-luvun lopulla voimakkaan kristillisen kääntymyksen, jota edelsi kummallinen sattumus. Dylanin esiintyessä lavalle heitettiin hopeinen risti, jonka Dylan tapojensa vastaisesti poimi talteen. Hän näki esineen jonkinlaisena merkkinä. Kristilliseen vakaumukseen Dylanin johdatti lopulta messiaaninen juutalainen Jew Al Kasha, joka tutustui Dylaniin työskennellessään Columbia-levy-yhtiön studiolla 1960-luvulla.
Dylan oli 1970-luvun lopulla tuuliajolla. Hän oli käymässä läpi avioeroprosessia, jonka myötä hänen lapsensa jäivät hänen vaimolleen. Lisäksi hän kärsi erinäisistä fobioista, jotka Al Kashan mukaan ”olivat tuhoamassa hänen elämänsä”. Al Kasha pyysi kertomansa mukaan Dylania rukoilemaan kanssaan niin sanotun syntisen rukouksen, jonka jälkeen Dylan ”antoi elämänsä Jeesukselle”. Dylan kirjoitti ensimmäisen ”gospel-levynsä” Slow train coming (1979) lähes kokonaan Al Kashan kodissa takan ääressä.

Dylanin esiintyessä lavalle heitettiin hopeinen risti, jonka Dylan tapojensa vastaisesti poimi talteen.

Myös Dylanin silloisella tyttöystävällä Mary Alice Artesilla oli tärkeä rooli Dylanin kääntymyksessä. Artes vei Dylanin Vineyard-seurakuntaan, joka toimi lähellä Dylanin Malibun-kotia. Seurakunnassa Dylan kävi niin sanotun opetuslapseus-koulutuksen. Jean Ramsay muistuttaa kuitenkin, että Dylanin lauluissa oli kristillistä kuvastoa jo 1960-luvulla.
– Angloamerikkalaisen folkin perinteessä on kristillinen elementti mukana. Uskonnollinen kieli kuului siihen Dylanin uran alkuajoista asti. It´s Alright, Ma ja Gates Of Heaven ovat esimerkkejä tästä.
– Jo vuonna 1962 Dylan teki ristiinnaulitsemisesta kertovan kappaleen Long ago far away, Ramsay toteaa.
Jo Dylanin Street legal -albumilla (1978) on ”voimakas kristillinen paatos”. Varsinaisen kääntymyksensä jälkeen Dylan kuitenkin poisti ohjelmistostaan kaikki vanhat kappaleensa ja julisti ”välispiikeissä” Jeesusta evankelikaalisella korostuksella. Noihin aikoihin Dylan menetti monta fania.
– Hän soitti vain Slow train coming -albumin biisejä. Kappaleiden välissä Dylan messusi ja käännytti yleisöä, joka pyysi Like a rolling stonea ja buuasi, kun ei saanut toivomaansa. Se oli eräänlainen kaiku vuodesta 1965, jolloin Dylaniin raivostuttiin, kun hän otti ensimmäisenä folk-artistina käyttöön sähköiset soittimet.
Dylan julkaisi kaksi levyä ehtaa julistuksellista gospelia – Slow train coming -albumia seurasi Saved.
– Itse pidän näiden jälkeen ilmestyneestä Shot of lovesta, jossa on hieno ja pohdiskeleva Every grain of sand -kappale. Tuohon aikaan Dylan kamppaili edelleen uskonasioiden kanssa, mikä tulee ilmi vaikkapa Dead man, dead man -laulusta, joka kertoo ylösnousemuksesta. Nämä myöhemmät tekstit ovat mielenkiintoisia, koska ne eivät ole pelkkää ulkoa latelua, Jean Ramsay pohtii.

Artistin varjo

Dylanilla on alusta asti ollut tarve häipyä välillä julkisuudesta. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui, kun hän joutui vuonna 1965 moottoripyöräonnettomuuteen ja hävisi valokeilasta kahdeksi vuodeksi levyttävänä artistina. Kiertueita hän ei tehnyt seitsemään vuoteen.
– Se on meidän aikanamme pitkä jakso, mutta 60-luvulla se oli ikuisuus. Artistit saattoivat tuolloin julkaista 3-4 levyä vuodessa. Paradoksi oli se, että noina vuosina Dylanin kulttuurinen merkitys kasvoi entisestään.
– Myös vuonna 1974 Dylan yritti piiloutua kiertueyhtyeensä The Bandin varjoon. Myöhemminkin hän keräsi yhtyeisiinsä tunnettuja jäseniä, Ramsay selittää.
Entä miten Dylan suhtautuu kristinuskoon nyt, vuosia myöhemmin?
– Luulen, että Dylan jollain tasolla pettyi kristinuskoon ja alkoi kavahtaakin sitä. Mutta rukoileeko Bob Dylan, kun kukaan ei näe? Dylan on ehkä hieman vetäytynyt kaiken suhteen. Time out of mind -levyllä (1997) hän käsittelee kuolevaisuutta etäältä. Dylan on tietoinen elämänsä rajallisuudesta mutta ei enää toitota taivasten valtakuntaa vastaukseksi, Ramsay sanoo.
– Varmasti Dylan koki menneensä julistusvaiheessaan liian pitkälle, mutta en olisi valmis sanomaan, että Dylan olisi hylännyt uskonsa. Vanhan totuuden mukaan syvempää uskovaista ei ole kuin agnostikko, koska epäilläkseen täytyy uskoa. Ehkä Dylan on tuossa vaiheessa. Hän on kokeutunut hurmioitumisen ja Jumalan rakkauden valossa olemisen, mutta nyt hän on hämmentynyt.

Juttu on kokonaisuudessaan Elämä-lehdessä 11-12/2016.