”Luottamus on myös valinta” – Tiina Karlsson lähti maailmalle selvittämään, minkälainen ihminen hän on

Kuva: Jani Laukkanen.

Karlsson oli esimerkiksi pohtinut, uskaltaisiko hän tehdä benji-hypyn. 40-vuotissyntymäpäivän alla hän vastasi omaan kysymykseensä.

Tiina Karlsson, 42, tunnetaan Suomen Raamattuopiston nuorisotyön tiiminjohtajana. Hän on ollut vuosien varrella vetämässä yli viittäkymmentä rippikoulua.

Nummelassa varttunut Karlsson oli vanhempiensa ainoa lapsi, joka unelmoi opettajan työstä. Rippikoulussa haave tarkentui nuorisotyönohjaajaksi.

Sansa kevat2019

– Perheemme kuului kirkkoon, ja kristinuskoon suhtauduttiin positiivisesti, mutta seurakunta-aktiiveja vanhempani eivät olleet. Ajattelin lapsena, että Jumala on olemassa, mutta en halunnut olla uskovainen. Se tuntui vieraalta. Satunnaisesti luin kuitenkin Raamattua. Usein avasin luomiskertomuksen. Minua kiehtoi, että Jumala on tämän kaiken takana.

Uskonasiat kirkastuivat rippikoulussa, jossa Karlsson saattoi jättää lentopallon väliin lukeakseen Markuksen evankeliumia.

– Ajattelin, että tämä on kova juttu, tätä minä haluan.

– En ole koskaan elämässäni lukenut niin paljon Raamattua kuin ensimmäisen riparin jälkeisen puolen vuoden aikana. Se oli kokonaan uutta, Karlsson sanoo.

Ilman omaa perhettä

Rippikoulun jälkeen Tiina Karlsson vietti ”hyvin perinteistä seurakuntanuoren elämää”. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän hakeutui Suomen Raamattuopistoon nuorisotyönohjaajakoulutukseen.

– Elämä ei kuitenkaan mennyt tavallisen kaavan mukaan, koska minulle ei ole ainakaan vielä siunaantunut omaa perhettä. Myös perheen kautta tuleva seurakuntayhteys on jäänyt puuttumaan. Kaipaan joskus sitä vahvaa seurakuntayhteyttä, joka minulla oli nuorena. Saan työkseni rakentaa nuorille seurakuntayhteyttä, mutta omani on hieman hakusessa, vaikka en enää haluaisikaan viettää kaikkia iltoja seurakuntatalolla, Karlsson pohtii.

Hän toteaa, että välillä on vaikea palata leireiltä ja reissuilta tyhjään kotiin.

– Työpäivätkin venyvät helposti, kun kotona ei odota kukaan. Viime vuodet olen opetellut sanomaan työlle välillä ei elääkseni omaa elämääni. Ystävät, äitini ja muut sukulaiset ovat minulle se perhe, jolle haluan varata aikaa. Kuusi vuotta sitten ryhdyin pelaamaan tennistä. Se on ensimmäinen säännöllinen harrastukseni työurani aikana. On kiva, että siellä kaivataan minua, jos en pääse paikalle.

Kyynärsauvamatkustaja

Matkustuskipinä heräsi Karlssonissa lapsena, kun isä vei hänet mökkireissulle Ahvenanmaalle ja Ruotsiin katsomaan eläimiä. Kalrsson sanoo oppineensa aikuisena arvostamaan sitä, että kielitaidoton isä uskalsi reissata ulkomaille. Vuonna 2012 isällä todettiin keuhkosyöpä ja kolmen kuukauden kuluttua hän kuoli.

– Se oli minulle rankka kevät. Kotona kävin nukkumassa, mutta muuten vietin aikani töissä ja sairaalassa, ettei isän tarvinnut olla yksin. Kun joutuu luopumaan rakkaasta ihmisestä, elämän tärkeysjärjestys on hetken aikaa hyvin selvä.

Ainoana lapsena Karlsson peri isänsä omaisuuden. Rahat hän olisi voinut sijoittaa esimerkiksi asuntoon, mutta Karlsson teki toisenlaisen valinnan. Hän päätti toteuttaa unelmansa nähdä maailmaa. Karlsson oli aiemmin matkustanut vain Euroopassa, mutta uskaltautui kaverin houkuttelemana ensimmäistä kertaa Amerikkaan. Juuri ennen reissua Karlsson mursi jalkansa ja matka taittui sauvojen varassa.

– Murtuneen jalan kanssa matkustaminen sai minut uskomaan, että monenlaisista haasteista voi selviytyä. Jalka poikki matkustaminen sai minut haaveilemaan myös suurempien unelmieni toteuttamisesta.

Kesällä 2014 Karlsson oli työuupumuksen partaalla ja tarvitsi elämäänsä jotakin uutta. Hän päätti käyttää pitämättömät lomansa ja toteuttaa haaveen maailmanympärysmatkasta. Tammikuun 2015 puolivälistä alkaen hän oli kymmenen viikkoa reissussa. Matka eteni reittiä New York, Los Angeles, Havaiji, Uusi Seelanti, Australia, Lontoo ja Kreikka.

– Kertaakaan ei ollut ikävä kotiin.

– Jumala on näiden matkojen kautta opettanut minulle lisää siitä, minkälainen olen.

Karlsson on esimerkiksi pohtinut, onko hän sellainen ihminen, joka uskaltaisi tehdä benji-hypyn. 40-vuotissyntymäpäivän alla hän vastasi omaan kysymykseensä.

– Menin Sveitsiin tapaamaan hyvää ystävääni. Siellä on pato, jolta hypättiin myös James Bond –elokuvassa Golden Eye. Pato on 220 metriä korkea. Päätin, että jos kerran elämässäni uskallan tehdä benji-hypyn, sen pitää tapahtua mahdollisimman legendaarisessa paikassa.

– Jännitän kaikkea, ja olen saanut jopa puheiden pitämisestä rytmihäiriöitä. Voit kuvitella, miten paljon benji jännitti. Kaikki aistit olivat korostuneita. Huomasin, että en pelkää korkeita paikkoja, mutta pelkään kuollakseni putoamista. Tunne oli se, että kaikki kropassa huutaa vastaan. En edes nähnyt, kun köysi kiinnitettiin. Oli pakko vain luottaa, että ammattilaiset osaavat asiansa. Koko hypyn ajan minulla oli silmät kiinni ja huusin kauhusta hypätessäni. Mutta onnistumisen tunne alhaalla köyden varassa oli mahtava. Siellä huusin uudestaan, riemusta.

Benji-hypyn jälkeen Karlsson on voittanut muitakin pelkojaan – esimerkiksi uskaltamalla vuokrata yksin auton ulkomailla.

– Kuusikaistaisella moottoritiellä ruuhkassa ajaminen on lähes yhtä pelottavaa kuin benji-hypyn tekeminen.

Entä jos onnistunkin?

Karlsson puhuu paljon omien pelkojen kohtaamisesta ja voittamisesta. Miksi se on niin tärkeää?

– Olen nuorena ollut hyvin arka kokeilemaan asioita, joissa voi epäonnistua. Innostun helposti, mutta olen jättänyt tekemättä asioita, koska olen muka liian nuori tai vanha tai väärän kokoinen. Mietin yleensä kaikki vaihtoehdot, miten jokin asia voi mennä pieleen. Olen koettanut kääntää kysymyksen toisin päin: entä jos onnistunkin?

– Työssäni on ihanaa rohkaista muita, ja se onnistuu paremmin, kun on uskaltanut kohdata omia pelkojaan. Toisiin ihmisiin luottamisen opettelu on myös ollut tärkeää. Olen opetellut olemaan varmistamatta koko ajan selustaani. Olen valinnut luottaa.

Muun muassa lentopelkoaan vastaan Karlsson on kamppaillut opettelemalla jättämään itsensä toisten varaan.

– Se on tärkeää myös uskonelämässä. Ihminen hallitsee elämää lopulta vähän. Valintani ovat niin suurissa käsissä, että teinpä mitä tahansa, asiat järjestyvät niin kuin on tarkoitettu.

Enemmän läsnäoloa

Viimeisen kolmen vuoden aikana Karlsson sanoo joutuneensa ”kovaan Jumalan kouluun”.

– Jumala on laittanut minut kasvotusten kasvunpaikkojeni kanssa. Hän on vähän tylylläkin tavalla puhutellut minua kysymällä ”Miksi toimit näin, jos siitä seuraa tätä?” Olen joutunut opettelemaan ehdotonta rakkautta. Sen antajalla ei ole lupaa vaatia vastapalvelusta.

– Vaikka olen aina tykännyt nuorisotyöstä, olen ollut siinä liian kärsimätön. Olen turhautunut, jos asiat eivät mene niin kuin niiden mielestäni kuuluu mennä. Nyt olen oppinut vetämään ensin syvään henkeä ja näen myös huumorin, joka tilanteisiin kätkeytyy. Ei mene hermot ihan niin helposti. Kun osaa olla armollisempi itselle, osaa olla myös muille.  Ripareilla tästä on paljon hyötyä, Karlsson kertoo.

Myös matkustuskokemukset ja omien pelkojen voittamiset ovat vaikuttaneet vapauttavasti Karlssonin työhön. Hän on alkanut nähdä ihmeitä arkisissa asioissa ja stressi on vähentynyt.

– Murehtiminen ei saa asioita kuntoon. Se vie loputkin voimat. Kun oppii päästämään irti, se tuottaa työhön läsnäoloa. Voin olla tässä ja nyt. Muuhun tartun myöhemmin.

– Kalenterissa on yhtä paljon merkintöjä kuin ennenkin, mutta se ei enää stressaa niin paljon. Nuortenillassa tärkein tehtäväni on antaa aikaa nuorille.

Ennen Karlssonin unelmia olivat tietyt maat ja paikat, joissa käydä. Nyt haaveissa on kaikenlainen tekeminen, eivät pelkät matkustuskohteet.

– Viime joulukuussa osallistuin Los Angelesissa maailman vanhimmalla frisbeegolf-radalla amatöörien kisoihin. Se oli minulle suuri juttu ja benji-hypyn tapainen jännityksen aihe. Omien rajojen rikkominen on niin suhteellista. Voin sillä, mitä olen löytänyt itsestäni ja mitä Jumala on minulle itsestäni näyttänyt rohkaista myös muita. Jokaisessa on paljon löydettävää. Elämä on huikeaa, myös arki.

Harvinainen lehtori

Tiina Karlsson vihittiin vuonna 2015 Espoon hiippakunnan lehtoriksi. Tapaus on harvinainen, koska edellinen lehtori vihittiin kirkossa 2008.  Yhteensä lehtoreita työskentelee kirkon palveluksessa kymmenkunta. Periaatteessa lehtori voitaisiin vain ”asettaa” virkaansa, mutta Karlssonin tapauksessa vihkimystä varten etsittiin vanhasta kirkkokäsikirjasta lehtorin vihkimisen kaava. Karlsson suoritti ordinaatiovalmennuksen yhdessä vihittävien pappien ja diakonien kanssa. Lehtorina Karlsson saa muun muassa vastata rippikoulusta sekä äänestää piispanvaalissa. Karlsson on nyt sekä Espoon hiippakunnan lehtori että kirkon nuorisotyönohjaaja.