”Piinaviikko”, otsikoi Ristin Voitto -lehti tämän viikon numerossa ilmestyneen artikkelin, jossa toimittaja Heikki Salmela ja teologian tohtori Matti Kankaanniemi arvioivat tuoretta Harhaanjohtajat-teosta ja sen saamaa mediahuomiota.

Kirjanjulkistustilaisuus keskiviikkona 12. huhtikuuta teki helluntaikarismaattisten yhteisöjen hiljaisesta viikosta vähemmän hiljaisen.

Jo samana aamuna Helsingin Sanomat oli julkaissut näyttävän jutun Uskontojen uhrien tuki ry:n puheenjohtajan Terho Miettisen sekä rikostoimittaja Raija Pellin uutuuskirjasta Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa (Docendo). Teoksessa kaksikko tarkastelee hengellistä väkivaltaa, hyväksikäyttöä, kaksinaismoraalia ja karismaattisuuden ylilyöntejä etenkin vapaakristillisissä yhteisöissä eli ”lahkoissa ja kulteissa”, kuten he liikkeitä toistuvasti kutsuvat.

Sekä kirjassa että useassa siitä kirjoitetussa uutisessa erityisen kriittisen huomion kohteena on Miettisen entinen taustayhteisö helluntailaisuus. Hesarin haastattelussa Miettinen sanoo helluntailaisten valehtelevan puhuessaan ihmeparantumisista, Kalevan mukaan ”helluntailaisessa liikkeessä tapahtuvia väärinkäytöksiä ei –– ole tiettävästi aiemmin käsitelty vastaavasti”, ja useassa jutussa toistettiin kirjan takakannen lausetta siitä, kuinka Miettinen ”onnistui pitkän prosessin jälkeen pääsemään pois ahtaista helluntailaisympyröistä”.

Toki kunniansa saivat kuulla myös monet muut yhteisöt; esimerkiksi Iltalehdessä Pelli luonnehtii uuskarismaattisia liikkeitä yleisesti uskon varjolla keinottelijoiksi.

Runsaasti huomiota kirjassa ja haastatteluissa saavat Miettisen omat henkilökohtaiset kokemukset – kärkenä mukanaolo otsikkoihin nousseessa kuolleistaherättämissessiossa. Etenkin Hesarin jutussa helluntailiike röykkyytettiin matalaksi, jotakuinkin samaan alhoon, jossa aiemmin ovat olleet vain päättymättömältä tuntuvan pedofiliavyyhdin kanssa kamppailevat katolilaiset. Ja heilläkin sentään on nykyään karismaattinen paavi Franciscus.

Kohinan keskellä sanat ”kiirastorstai” ja ”pitkäperjantai” saivat uusia merkityksiä. Ristiinnaulitsemista vaativat kansanjoukot löytyivät sosiaalisesta mediasta, jossa esimerkiksi Ilta-Sanomien kirjauutista jaettiin nopeasti yli 3 000 kertaa.

Ongelmina yksipuolisuus ja yleistäminen

Kirja aloittaa tarkastelun menneitten vuosikymmenien kotimaisista kulteista kuten kartanolaisuudesta ja korpelalaisuudesta ja etenee yhden johtajan ympärille syntyneisiin nykyajan järjestöihin ja seurakuntiin. Niistä tarkastelu jatkuu karismaattisen kristillisyyden eri ilmiöihin.

Pellin ja Miettisen mukaan heidän tavoitteenaan oli kertoa ”totuudenmukaisesti siitä, mitä elämä on lahkolaisena, kun ollaan syvällä sisällä” (Pelli Iltalehdessä) ja tarjota ”täsmällistä, oikeaa tietoa ja kerrottuna niin, että sen ymmärtää” (Pelli Kalevassa). Tietonsa kirjoittajat kertovat perustavansa Miettisen omien kokemusten lisäksi yli 80 ihmisen haastatteluihin, viranomaislähteisiin, arkistolähteisiin sekä oikeuden pöytäkirjoihin. Myös psykologiset teoriat ja ryhmädynamiikan mallit ovat olleet käytössä. Kirjan etulehden mukaan kaksikko omistaa teoksen ”puolueettomalle totuudelle ja kaikille sitä etsiville”.

Mediaan nämä luonnehdinnat upposivat: kirjaa on kuvattu analyyttiseksi, kiihkottomaksi sekä ”huolella tehdyksi”.

Todellisuudessa kirja ja siitä kertovat uutiset kärsivät voimakkaasta yleistämisestä, yksipuolisuudesta ja toisiinsa liittymättömien asioiden yhdistämisestä. Selkeitä asiavirheitä ovat esimerkiksi baptisti- ja adventtiseurakuntien kutsuminen karismaattisiksi yhteisöiksi sekä väite, että vapaakristillisissä liikkeissä yleisesti odotetaan kaikkien seurakuntalaisten puhuvan kielillä. Vaikka nämä virheet ovat sinänsä pieniä, ne saavat epäilemään kirjan uskontososiologista asiantuntemusta muutenkin.

– Kirjassa luodaan lupaus siitä, että kyse on tietokirjasta, vaikka se ei varsinaisesti sitä ole, Suomen Helluntaikirkon eettisopillisen toimikunnan jäsen, teologian tohtori Matti Kankaanniemi luonnehtii.

– Siinä on paljon hyviä kuvauksia siitä, mitä uskonnollinen väkivalta on, mutta lukija joutuu itse asettamaan ne kartalle: todellisuudessa evankelista Marko Selkomaa ei matkusta samassa junassa korpelalaisuuden kanssa eivätkä metodistit ja baptistit monenkirjavien Amerikan-starojen. Lisäksi kirja kärsii henkilöhahmojen ohuudesta: edes oikeiksi kulteiksi luokiteltavissa yhteisöissä hyvä–paha-asetelma ei ole niin selkeä kuin kirjassa annetaan ymmärtää.

Toisaalta mediakaan ei Kankaanniemen mukaan ole kaikilta osin tehnyt kirjalle oikeutta: kirjassa todetaan aivan oikein, että esimerkiksi helluntaiseurakunnat poikkeavat toisistaan eikä yhden seurakunnan asioita voi siksi yleistää koskemaan koko liikettä. Nykyään seurakunnat myös näyttävät hyvin erilaisilta kuin vaikkapa 1980-luvulla, ja merkittävälle osalle niiden jäsenistä usko on ennen kaikkea voimavara.

Lehtijutuissa nämä asiat hautautuivat ääriesimerkkien, kohujen ja väärinkäytösten vyörytyksen alle. Ja tuntuivatpa kirjoittajat itsekin ajoittain unohtaneen omat hyvät periaatteensa.

Erikoisena yksityiskohtana moni kirjaa kommentoinut näyttää pitäneen Raija Pellin esiintymistä terveen ja turvallisen hengellisyyden peräänkuuluttajana – onhan hän itse kertonut julkisuudessa saavansa viestejä kuolleilta. Seikka ei sinänsä tee kirjan väitteistä perusteettomia, mutta tietty ”pata kattilaa soimaa”-fiilis siitä kyllä tulee.

Valta tarvitsee vahtikoiransa

Kirjan puutteet eivät tarkoita, etteikö myös vakiintuneiden vapaakristillisten yhteisöjen ja niitä lähellä toimivien järjestöjen toiminnassa ole aihetta kritiikkiin. Ongelmallisia käytäntöjä ja painotuksia esiintyy yhä, ja ne ovat epäilemättä yksi syy siihen, miksi takaovi käy monessa yhteisössä säännöllisesti.

Yksi esimerkki aidosta ongelmasta – jota tosin Suomessa esiintynee lähinnä joissakin uuskarismaattisissa yhteisöissä – ovat ulkomaisten julistajien kuulijoidensa ”korvasyyhyyn” antamat sanomat Suomeen pian tulevasta suuresta herätyksestä tai Suomen kristikansalle muuten lankeavasta suuresta tehtävästä. Vaikka nämä ”profetiat” ovat toistuvasti jääneet toteutumatta, niiden lausujia ei koskaan vaadita tilille sanoistaan.

Niin ikään paheksuttavana voi pitää joidenkin saarnaajien tapaa uhata heitä arvostelevia henkilöitä jumalallisella rangaistuksella (kuten amerikkalaisevankelista David Herzog Suomessa vieraillessaan) tai pelotella niitä, jotka eivät maksa kymmenyksiä (kuten Leo Meller, joka opettaa blogissaan, että tällaisessa tapauksessa ”Jumala joka tapauksessa ottaa kymmenykset odottamattomien menojen, onnettomuuksien yms. kautta”).

Meller ja hänen pitkään johtamansa Patmos Lähetyssäätiö on hyvä esimerkki myös epäkohtana pidettävistä ylisuurista palkkioista – vai mitä pitäisi ajatella lahjoitusvaroilla toimivan järjestön useille kärkityöntekijöilleen maksamista keskimäärin noin 100 000 euron vuosiansioista.

Laajemmin helluntai-karismaattista kenttää koskevia epäkohtia ovat muun muassa sellainen uskon ylikorostaminen, joka vaarallisimmillaan on saanut sairaan laiminlyömään lääkkeiden ottamisen, sekä henkikasteen ja armolahjojen vastaanottamiseen liittyvä sosiaalinen paine.

Ongelmallisia ja seurakuntalaisia loukkaavia ovat myös erilaiset tekniikat, joilla henkikasteen vastaanottamista on koitettu edesauttaa – samoin se, että karismaattisuudessa ei aina muisteta kunnioittaa ihmisten temperamenttieroja.

– Sosiaalinen paine ja kikkailut ovat muuttaneet muotoaan, mutta ovat edelleen asia, josta meillä helluntailiikkeessäkin on syytä keskustella. Ei kaikkia kiinnosta hyppiminen ja show. Lakihenkisyys ja lopunaikavouhotus eivät enää ole ongelma, mutta karismaattisuuspuolella olisi pohdittavaa, Matti Kankaanniemi sanoo.

– Toisaalta samalla on ymmärrettävä, että myös ihanne täysin kliinisestä karismaattisuudesta on utopiaa.

Vahvoja väitteitä

Yksi kohu-uutisissa toistunut teema on Miettisen ja Pellin vahva vakaumus siitä, ettei ihmeparantumisia tapahdu ja että parantumisen puolesta rukoileminen on vain show’ta tai jopa suoranaista petkutusta.

Kirjassaan he perustelevat väitettään muun muassa lääketieteen tohtori Matti A. Miettisen  tunnetulla tohtorinväitöskirjalla, joka tarkasteli Niilo Yli-Vainion parantumiskokouksissa vuonna 1980 koettuja ihmeparantumisia. Tutkimuksen johtopäätöksenä oli, ettei yksikään ihmeparantumiseksi väitetty tapaus täyttänyt tutkijan yliluonnolliselle parantumiselle asettamia kriteerejä.

Kankaanniemen mukaan Miettisen väitöstutkimus ei asiaa ratkaise. Tutkimus on ongelmallinen ainakin tutkimusotannan valikoimisen ja ihmeparantumisen määritelmän vuoksi. Kankaanniemi tietää itsekin ihmisiä, jotka kokivat pysyväksi jääneen parantumisen Yli-Vainion kokouksissa, ja olemassa on myös muuta uskottavaa evidenssiä ihmeparantumisen puolesta.

– Vaikka näissä asioissa on paljon psykosomaattista kuvitelmaa ja hetkellistä oireiden katoamista, niillä koko ilmiötä ei voida kuitata: ihmiset ovat kokeneet niin erikoisia parantumiskokemuksia, etten minä ainakaan voi älyllisesti ohittaa niitä.

– Mielestäni tavallisille ihmisille tapahtuneita ihmeitä, joiden varaan ei rakenneta mitään järjestöjen markkinointiohjelmaa, voi yleisesti pitää varsin luotettavina. Myös se, että parantumisia tapahtuu tilanteissa, joissa se ei kuulu osaksi show’ta – kuten tavallisissa arki-illan rukouskokouksissa – on merkittävää.

Toinen kirjan liian kevyesti esitetty iso väite koskee kielilläpuhumista. Miettinen ja Pelli korostavat sitä, kuinka kielilläpuhumisessa on kyse ”opittavasta” asiasta, johon ei liity mitään yliluonnollista. Heidän mukaansa tiedossa ei myöskään ole ainoatakaan todistetta siitä, että joku olisi puhunut Pyhän Hengen vaikutuksesta jollakin itselleen tuntemattomalla oikealla kielellä.

Silti tällaisen ilmiön kokeneita henkilöitä on haastateltu Ristin Voitto -lehdessäkin, eivätkä nämä kokemukset ole olleet mielekkäästi selitettävissä kuvitteluna tai valehtelemisena.

– Eräässä kansainvälisesti tunnetussa tapauksessa kielilläpuhumista analysoinut ja ilmiöön kriittisesti suhtautunut tutkija oli nauhoittanut luterilaisen karismaatikon Larry Christensonin kielilläpuhumista. Suomalainen teologi Risto Santala oli kuullut kyseisen nauhan ja tunnistanut kielen arameaksi. Hän oli jopa laatinut äänitteestä translitteroidun tekstin ja käännöksen ja toimittanut ne kyseiselle tutkijalle.

Kankaanniemien mukaan Pelli ja Miettinen syyllistyvät samaan ”vahvauskoisuuteen”, josta he herätyskristittyjä syyttävät, kun he muodostavat laajoista ja monimutkaisista uskontopsykologisistä ilmiöistä voimakkaita kantoja muutaman yksittäislähteen perusteella.

Erikoisia vastakkainasetteluja

Kummeksuntaa kirjassa herättää myös herätyskristillisten yhteisöjen kritisoiminen opetuksista ja käytännöistä, jotka ovat yhteisiä kaikille kirkoille, kuten että ”vahvauskoiset nimittävät toisiaan sisariksi ja veljiksi”, ”lahkolaiselle opetetaan, että –– hiuskarvakaan ei putoa hänen päästään Jumalan tietämättä”, ja ”Vahvauskoisten seurakunnan jäseneksi tullaan rituaalien kautta. Rituaalit seuraavat toisiaan tavallisesti tietyssä järjestyksessä.”

Erikoisia toteamuksia ovat myös muun muassa: ”Helluntailaiset ja muut vahvauskoiset toimijat järjestävät jäsenilleen tarkoituksellisesti tekemistä niin, että nämä ovat toistensa parissa jatkuvasti” ja ”kielilläpuhujat näkevät Jumalan ohjaavan heidän elämäänsä lähes maagisella tavalla”.

Osa kirjassa mainituista esimerkeistä on sellaisia, että niitä on vaikea kieltää, mutta joita lukija ei itse ole koskaan kohdannut minkään vapaakristillisen yhteisön piirissä. Vai kuinka moni on kuullut esimerkiksi opetettavan, että siveyssyistä lähihoitajan on sopivaa hoitaa vain samaa sukupuolta olevia potilaita.

Erikoisena Kankaanniemi niin ikään pitää kirjoittajien tarvetta tehdä eroa yksinomaisen myönteisesti kuvaillun luterilaisen kirkon ja vapaakristillisten yhteisöjen välille. Kummeksuntaa herättää esimerkiksi kohta, jossa Miettinen ja Pelli vertaavat yhteisöjen palkanmaksukäytäntöjä: ”Evankelisluterilaisen kirkon työntekijät nauttivat säännöllistä kuukausipalkkaa. Tästä seuraa, että heillä on hyvin erilaiset käyttäytymisen kannustimet kuin vapaiden suuntien julistajilla. Evankelisluterilaisen kirkon pappi voi huoletta saarnata sitä, mitä seurakunta tarvitsee ––. Kirkon julkisoikeudellinen asema pakottaa asiallisuuteen taloudenhoidossa. Taitava sielunpaimen ei voi kahmia seurakunnan rahoja itselleen, vaikka saarnaisi kuinka tunteikkaasti.”

Kirjoittajilta unohtuu, että myös useimmat vakiintuneiden vapaakristillisten seurakuntien työntekijät saavat kuukausipalkkaa ja seurakuntien ja yhdistysten taloushallinnossa noudatetaan lain mukaisia käytäntöjä.

Samaan tarpeettoman vastakkainasettelun luomiseen sortui myös Hesarin uutinen, jossa väärinkäytökset torjuva kommentti oli pyydetty kirkon piispainkokouksen pääsihteeriltä – näin siitä huolimatta, että toimittaja olisi saanut saman kommentin keneltä tahansa helluntaipastorilta.

Valopääporukoita paimantamassa

Kirjan ja sitä koskeneiden lehtijuttujen suurin ongelma liittyykin lopulta siihen, että niissä käytännössä täysin unohtuu vapaakristillisten yhteisöjen sisäinen kriittisyys ja oma työ väärinkäytösten ehkäisemiseksi.

Lapsi- ja nuorisotyön vastuunkantajilta edellytettävästä turvakoulutuksesta, pastorivaltakirjakäytännöstä tai väärinkäytöksiin puuttumista varten luoduista menettelytapaohjeistuksista ei mainita mitään. Pellin ja Miettisen tavoin myös useimmat vapaakristillisten yhteisöjen paimenet inhoavat huijaamista, hyväksikäyttöä ja hädänalaisen ihmisen riistämistä. Samoin he pitävät vääränä ja ristiriitaisena sitä, jos saarnaaja ylläpitää samanaikaisesti viittä naissuhdetta tai kerää rahaa avustustyöhön ja varastaa sen itselleen.

Kankaanniemi ei tiedä ainuttakaan vapaakristillistä pastoria, joka olisi ollut pahoillaan väärinkäytösten esiin nostamisesta. Monia on kuitenkin harmittanut se, että kuva, joka heidän työstään maalataan, on virheellinen.

– Esimerkiksi helluntailiikkeessä väärinkäytösten ehkäisemisestä ja seurakunnissa haavoittuneiden kohtaamisesta on puhuttu toistuvasti sekä työntekijäpäivillä että Ison Kirjan koulutuksissa. Itsekriittisyyttä on niin paljon, että jopa ulkopuoliset ovat kiinnittäneet siihen huomiota.

– Toki tehtävää on edelleen. Vaikeutena on se, että kun valopääporukka saa päähänsä, että lähdetään kuolleita herättämään, he eivät soita vanhimmiston puheenjohtajalle ja kysy lupaa vaan menevät vain. Perusvire on kuitenkin hyvä, ja sen tähden itsekin olen mukana kuviossa: kaikesta huolimatta näen tässä liikkeessä ainesta.

Turha uhriutua

Kankaanniemi uskoo, että Miettisen ja Pellin teos – kaikesta huolimatta – tarjoaa toiminnan edelleen kehittämiseen tärkeää sanottavaa. Sama asia on noussut esille myös muissa kommenteissa: olisi sääli, jos kirjan puutteet vaikeuttavat sen hyvän, mitä siinä on, vastaanottamista. Kaikki yhteisöt tarvitsevat jatkuvaa kilvoittelua ja parannuksentekoa. Jokainen puoskarointitapaus ja katteeton lupaus on liikaa.

Siksi seurakunnissa ei tulisi uhriutua ja juuttua suremaan epäoikeudenmukaisen mediahuomion evankelioinnille aiheuttamaa imagotappiota. Keskustelu näistä aiheista joka tapauksessa jatkuu. Se puolestaan tarjoaa yhteisöille tilaisuuksia luoda kuvaa avoimesta vapaakristillisyydestä.

Ja jos ryöpytys repi alas väärää ylpeyttä – sikäli kun sitä vielä oli jäljellä – sekin on vain hyvä. Kirjakohu muistuttaa itsetietoisuuteen taipuvaisia karismaatikkoja siitä, kuinka hyvä on se, että kaikki evankeliumin munat eivät ole samassa korissa. Luterilaisten herätysliikkeiden evankelioimistoimintaa lööppiuutiset eivät leimanneet.

Itse asiassa Kankaanniemi uskoo, että kirjan saama julkisuus tulee jo nyt ainakin välillisesti vaikuttamaan siihen, että henkiseen hyvinvointiin kiinnitetään vapaakristillisissä yhteisöissä yhä enemmän huomiota. Valitettavaa on se, että ne, joiden eniten tulisi tuntea kipua ja häpeää, eivät todennäköisesti siihen kykene.

 

 

 

Yhden kokemus ei ole kaikkien kokemus

Totuus jostakin ihmisyhteisöstä löytyy isosta kuvasta, ei yksittäisen ihmisen kokemuksista, vaikka ne hänelle itselleen totta ovatkin, teologian tohtori Matti Kankaanniemi muistuttaa.

Vaikka monet ovat kokeneet vapaakristillisten yhteisöjen piirissä traumatisoivia kokemuksia manipuloinnista ja ahdistavasta karismaattisuudesta suoranaiseen hengelliseen väkivaltaan, enemmistölle yhteisöt ja niissä elettävä usko ovat voimavara, Kankaanniemi arvioi.

Hän viittaa useissa kansainvälisissä tutkimuksissa tehtyihin havaintoihin uskonnollisen sitoutuneisuuden sekä suuremman onnellisuuden, elämän tyytyväisyyden, moraalin tai positiivisten tunteiden välillä.

”Laajassa kuvassa uskoisin, että suomalainen vapaakristillisyys tavoittaa likiarvoisen hyvin sellaisen uskonnollisuuden muodon, joka [tutkimusten mukaan] –– on henkinen voimavara eikä taakka”, Kankaanniemi toteaa Facebookissa julkaisemassaan Terho Miettisen ja Raija Pellin Harhaanjohtajat-kirjaa koskevassa artikkelissa.

Tämä ei tarkoita, etteikö väärinkäytöksiin pidä puuttua, päinvastoin. Ongelmien hoitaminen edellyttää avointa vuoropuhelua ja moniammatillista yhteistyötä, ja Miettisen edustamalla Uskontojen uhrien tuki (UUT) ry:llä on myös oma paikkansa näiden ihmisten tukemisessa.

Kirjan ja UUT:n tapa nostaa joidenkin traumatisoituneen ihmisten ”stoorit” laajemman yhteisöjä koskevan arvioinnin perustaksi saa Kankaanniemeltä kuitenkin kritiikkiä. Vaikka kokemus väärinkohtelusta olisi ihan tuorekin, se on aina subjektiivinen. Jopa muut paikalla olleet ovat voineet kokea asiat eri tavalla.

– Vaikka jokaista uskonnon uhria onkin kaikin tavoin tuettava, hän kertoo tarinaansa aina omista traumoistaan käsin ja omien muistojensa varassa. Psykoterapiassa henkilön subjektiivinen kokemus on kaiken a ja o, mutta jos siitä tehdään tieteellinen objektiivinen totuus, ollaan ongelmissa.