Juha Heinonen: ”Toivon vielä näkeväni herätyksen” 

 
Kuvassa on Sleyn nuorisotyön johtaja Juha Heinonen

Sleyn nuorisotyön johtaja Juha Heinonen opettaa Raamattua nuorille.

Sleyn nuorisotyön johtaja Juha Heinonen käy edelleen rippikoulun joka kesä. ”Kaikista siunatuin työmuoto” on ollut vuosikymmenten varrella tuhansille nuorille portti Sleyn toimintaan.  

Kun Juha Heinonen aloitti työnsä Sleyn nuorisotyössä tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kristillinen nuorisokulttuuri eli kukoistuksensa vuosia.  

– Sleyssäkin kaikki oli nousussa. Mulle sanottiin, että kymmenen vuotta aiemmin Eviksille tulleet nuoret mahtuivat traktorin peräkärryyn, ja nyt niitä olikin satoja, Heinonen muistelee.  

1980–1990-lukujen suomigospel tuotti monia isoja ilmiöitä. Gospelbändi The Road kiersi Suomea ja Afrikkaa ja oli kahden vuoden ajan jopa Evankeliumiyhdistyksen palkkalistoilla. Maata Näkyvissä -festareilla kävijämäärä kasvoi niin suureksi, että piti vuokrata Turkuhalli. Evankeliset Musiikkimessut veti Kulttuuritalon täyteen.   

Dei, retroäijät, neliöb. 9.-15.7.

Tämä siitä huolimatta, että 1990-luvun alkuvuosina Suomessa kärvisteltiin laman kourissa.    

– Vuonna 1992 Sleyssäkin oli isot yt-neuvottelut, joiden seurauksena nuorisotyön toimistossa ei ollut ketään, koska Antti Saarenketo kiersi Roadin kanssa, Heinonen kertoo.  

– Mutta vaikka oli lama, rahaa oli ehkä enemmän kuin nyt. 1994 tehtiin esimerkiksi nuorten kanssa matka Lillehammerin talviolympialaisiin ja Keniassakin käytiin.   

Vuosituhannen vaihteessa moni gospelbändi niitti mainetta myös maallisilla areenoilla.  

– bass’n Helen oli ensimmäisiä gospelyhtyeitä, joka lähti hakemaan reilusti jalansijaa sekulaaripuolelta. Kiersin heidän kanssaan maata paljon. bass’n Helen yritti tehdä gospelkentän vastakulttuurista tyylikkäästi myötäkulttuuria, mutta vanavedessä tuli myös bändejä, joiden eväät olivat huonommat, Heinonen muotoilee.  

– Se alkoi murentaa gospelkentän suuruutta ja suosiota.   

Kristillisen nuorisokulttuurin pirstaloituminen ja tapahtumien kutistuminen on tapahtunut viimeisen 15 vuoden aikana, vaikka ilmiön juuret ulottuvat Heinosen mukaan jo vuosituhannen vaihteeseen. 

Vielä vuonna 2007 amerikkalainen gospelbändi Stryper myi Turkuhallin loppuun kaksi viikkoa ennen Maata Näkyvissä -festareita.   

Fanikulttuurin kuolema 

Yli kaksikymmentä vuotta sitten kristillisen nuorisokulttuurin sisällä kuunneltiin samoja gospelbändejä, näytettiin väriä ja rakennettiin identiteettiä julistavan T-paidan, hupparin, kangaslaukun tai W.W.J.D. (What would Jesus do? Mitä Jeesus tekisi?) – rannekorun kautta.   

Yhtäkkiä gospelbändit halusivat olla ”kristillisiä bändejä”, joiden sanoitukset eivät enää olleet evankelioivia. Muutos oli Juha Heinosen mukaan kristillisen nuorisokulttuurin kannalta ”kammottava”.   

– Nuoren seurakunnan identiteetti ja kulttuuri katosi.   

Nyt meininki on Heinosen mukaan pikkuhiljaa elpymässä.  

– Artistien suhteen on taas ilmassa parempia merkkejä. Artisteja ja tapahtumia on vähemmän kuin ennen, mutta moni laulaa selkeästi Jeesuksesta. Tulevaisuuden kannalta on hienoa, että nuorisotyön ja gospelin piirissä on tosi lahjakkaita ihmisiä, ja kunhan he vain löytävät oman paikkansa ja tavan toimia, tapahtuu isoja asioita.   

– Kristillinen nuorisokulttuuri saattaa toimia tänään paremminkin ajan haasteissa kuin joskus aiemmin. Tämän ajan nuorilla on paljon kipua ja ahdistusta, ja monet uskaltavat tuoda sen esiin paljon rohkeammin kuin ennen.   

Fanitus on jäänyt taka-alalle. Nykyään enemmän puhuttelee se kolme keikkaa tehnyt tuttu tyyppi omasta koulusta kuin amerikkalainen tähtiartisti, joka laulaa, että ”Jesus loves you”.   

– Enää bändejä ei faniteta kaukaa ja passiivisesti penkissä istumalla, vaan tullaan lähelle ja kerrotaan päivän kuulumiset.  

– Nykyään ei tavoiteta isoja joukkoja, jokainen pitäisi tavoittaa henkilökohtaisesti  

Puskaradio tuo riparille liikkeen ulkopuolelta 

Vaikka isojen gospeltapahtumien hiipuminen harmittaa Juha Heinosta, hänelle nuorisotyössä parasta eivät koskaan ole olleet suuret puitteet ja vyöryvät yleisömassat.   

– Rippileiri on työmuodoista siunatuin, Heinonen sanoo.  

– 25 nuorta Jumalan sanan puhuttelussa kahden viikon ajan, eihän sen parempaa voi olla.   

Rippileirit ovat olleet portti Sleyn nuorisotyöhön, nuoreen seurakuntaan ja kristilliseen nuorisokulttuuriin tuhansille nuorille vuosikymmenten varrella.  

Mutta tavoittavatko Sleyn riparit nuoria niin sanotusti pystymetsästä?   

– Karkun leireille tulee enemmän Sley-perheiden lapsia, mutta paljon on edelleen niitä, jotka löytävät Sleyn riparille jonkun tuttavan suosituksen tai esimerkiksi netin kautta, jos oman seurakunnan leirille ei syystä tai toisesta haluta mennä. Puskaradio toimii, että Sleyllä on hyvät riparit.   

– Totta kai toivotaan, että tämä porukka löytäisi tiensä meidän leireille jatkossakin.   

Evankelinen usko on avaraa ja kaikenikäiset ihmiset on olleet mukana rohkaisemassa. Nuorisotyötä pidetään tosi tärkeänä ja sen tekijöitä arvostetaan. On ymmärretty, että nuorisotyössä ei tingitä sisällöstä, vaikka muoto vaihtelee sitä mukaa, kun maailma muuttuu.  

Leirien suosio kasvaa 

Samalla kun isot tapahtumat menettävät osallistujia, viikonloppuleirien suosio kasvaa. Juha Heinosen mielestä tämä kertoo siitä, että intiimimmälle kohtaamiselle on tilausta. Toisaalta leirien vetovoimaa lisää myös se, että kristillinen usko ja nuorisokulttuuri on siirtynyt yhä selvemmin marginaaliin.  

– Koulussa on kovia paineita, suorituspaineita, ulkonäköpaineita, ja lisäksi ajan henki on se, että jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Nuorten on entistä vaikeampi elää kristittyinä koulumaailmassa. 

– Leiri on turvapaikka. Koko viikonloppu samanhenkisten ihmisten kanssa. Kun astuu Karkun aulaan perjantai-iltana, huomaa, että siinä ilmoittautumisjonossa porukka puhaltelee, että ”huh, nyt mä saan olla täällä”.   

Yhteisissä kokoontumisissa tärkeintä on Jumalan sanan lupausten lisäksi lämmin ja tiivis tunnelma.  

– Sleyn 150-vuotisjuhlaviikonlopun lauantaina olin mukana nuorten iltajatkoilla, jossa oli kymmeniä eri-ikäisiä nuoria. Opetin lyhyesti ensimmäisestä Pietarin kirjeestä ja puhuttiin siitä, mikä on elämässä ja uskossa tärkeää. Lopuksi muodostettiin sisaruspiiri, laulettiin ”Maksettu on velkani mun”, luettiin Herran siunaus ja sähkötettiin kädestä käteen.   

– Tällaiset kauniit ja hauraat hetket ovat tässä työssä parasta. Meillä oli siinä yhteys keskenämme ja Jumalan sanan lupaukset. Mielessä oli Kolossalaiskirjeen toinen luku, jossa sanotaan, että ”juurtukaa siihen, mitä teille on opetettu”.   

Olisiko tämä se aika? 

Juha Heinonen kehuu vanhempaa evankelista kansaa, ”Sleyn syviä rivejä”, siitä, että nuorisotyön tukena on seisty vankkumattomasti. Kritiikkiä kuulee harvoin, kannustusta usein.  

– Evankelinen usko on avaraa ja kaikenikäiset ihmiset on olleet mukana rohkaisemassa. Nuorisotyötä pidetään tosi tärkeänä ja sen tekijöitä arvostetaan. On ymmärretty, että nuorisotyössä ei tingitä sisällöstä, vaikka muoto vaihtelee sitä mukaa, kun maailma muuttuu.  

– Riemumessukin on aika räväkkä musiikillinen pläjäys, mutta silti se kokoaa kaikenikäiset yhteen.   

Juha Heinonen täyttää ensi vuonna 60 vuotta. Vielä ei silti ole testamentin aika. Unelmia riittää tulevillekin vuosille nuorisotyön johdossa.   

– Toivon, että saisin vielä oman työurani aikana nähdä nuorisoherätyksen, hän paljastaa.  

– Olen aina odottanut herätystä, mutta nykyään toivon sitä vielä enemmän kuin aiemmin.  

Heinonen näki hiljattain Jesus Revolution -elokuvan ja luki seurakuntalainen.fi-sivustolta Vineyard-kirkon pastorin, Ari Puonnin, ajatuksia hippiliikkeestä ja sen sisällä syttyneestä herätyksestä.  

– Elämme samanlaista aikaa kuin silloin viisikymmentä vuotta sitten. Meitä riisutaan monella tavalla, kristityt ovat ahtaalla, ja kaikkialla on ahdistusta, murhetta ja kipua. Mutta olisiko tämä juuri sellainen aika, että nuoret ja kaikenikäiset kääntyisivät Jeesuksen puoleen? Heinonen kyselee.   

Jäämme rukoilemaan ja odottamaan.