Yhteyden tasoja

Kun puhumme kristittyjen välisestä yhteydestä, siinä voidaan nähdä erilaisia tasoja. Yritän tässä hahmotella niitä. Ensin mainitsen sellaisen yhteyshankkeen, joka ei kuulu tähän, nimittäin uskontojen välisen vuoropuhelun.

Presidentti Tarja Halonen käynnisti aikanaan prosessin, jossa suomalaiset eri uskontojen johtajat kohtaavat toisensa ja keskustelevat maailman rauhasta. Tämä malli on jopa herättänyt kansainvälistä mielenkiintoa. Uskontoja pidetään liian usein konfliktien syynä, kun ne voisivat olla osa ratkaisua. Uskontojen välinen vuoropuhelu voi parhaimmillaan estää kriisien syntymistä ja vähentää väkivaltaa. Kyse ei ole uskonnollisesta yhteydenpidosta vaan yhteisesiintymisestä maailmanrauhan puolesta. Hanke on hyvä ja kannatettava, jos tällaisten kohtaamisten seurauksena toisten kunnioittaminen vähänkin lisääntyy ja keskinäin tappaminen vähenee.

Kun kristityt käyvät opillisia keskusteluja kirkkokuntien kesken, on tapana puhua ekumeniasta. Esimerkiksi luterilainen kirkkomme on sopinut ehtoollisyhteydestä anglikaanien kanssa. Katolisten kanssa käytiin aikanaan perusteellista vääntöä, jonka tuloksena kirjoitettiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Uusin katolisten kanssa tehty dokumentti on reformaation juhlavuodeksi kirjoitettu Vastakkain asettelusta yhteyteen. Näiden merkityksestä keskuudessamme on erilaisia näkemyksiä. Jotkut pitävät niitä uhkana luterilaiselle uskolle, toiset toivon merkkinä tiellä kristittyjen yhteyteen. Mielestäni tarvitaan sekä oman uskonkäsityksemme selkeää sanoittamista että pyrkimyksiä ymmärtää toisten kirkkokuntien tulkintoja.

Mitä paremmin olemme selvillä oman uskomme juurista, sen levollisemmin voimme kohdata toisin ajattelevat kristityt.

Termiä yhteiskristillisyys käytetään yleensä silloin, kun luterilaisten kirkkojen ja ns. vapaitten suuntien väki tulee yhteen jonkun kampanjan tai tapahtuman merkeissä. Uusin tällainen yhteisesiintyminen oli Turussa järjestetty Kristus-päivä. Tämän tyyppistä kristittyjen yhteyttä voidaan kutsua myös allianssikristillisyydeksi. Suomessa on tätä varten organisaatiokin: Suomen evankelinen allianssi. Se pitää yhteyttä vastaaviin kansainvälisiin järjestöihin. Yhteiskristillisyys on kannatettavaa ja hyödyllistä sen vuoksi, että se antaa viestin maailmalle ja toisillemme, että olemme menossa samaan taivaaseen. Keskinäisiä opillisia eroja ei tarvitse häivyttää, vaikka ne tilapäisesti laitetaan syrjään yhteisen hyvän vuoksi. Mitä paremmin olemme selvillä oman uskomme juurista, sen levollisemmin voimme kohdata toisin ajattelevat kristityt.

Ruohonjuuritasolla monet kristittyjen keskinäiset erot häviävät. Vaikka meillä ei ole virallista ehtoollisyhteyttä kaikkien kanssa, käytännössä katolinen, luterilainen, helluntailainen ja vapaakirkollinen voivat mennä samaan ehtoollispöytään ja kohdata siinä Jeesuksen ja toinen toisemme. Joskus hankalimmiksi muodostuvat ne yhteydet, joiden pitäisi olla kaikkein selvimpiä. Kirkkomme herätysliikkeiden välit ja saman liikkeen sisäiset jännitteet uhkaavat pirstoa palasiksi hyvin rakennettuja yhteyksiä. Mitä oikeaoppisempia jotkut katsovat olevansa, sitä suppeammaksi käy omaan joukkoon hyväksyttyjen piiri.

Erot kristittyjen kesken eivät ole mikään uusi keksintö. Jo Paavalin kirjoittaessa korinttilaisille oli seurakunnassa kuppikuntia ja alkuseurakunnassa esiintyi nurinaa työnjaosta. Juutalaiskristittyjen ja pakankristittyjen välinen juopa uhkasi repiä varhaisen kirkon kahtia. Jeesuksen rukous ”että he yhtä olisivat” on alusta asti ollut koetteilla.

Olisi utopiaa kuvitella, että me voisimme päästä täydelliseen harmoniaan ja kaikkien kristittyjen sopusointuiseen yhteyteen. Silti meidän tulisi jokaisessa porukassa ja niiden kesken kilvoitella parempaan keskinäiseen ymmärrykseen ja kunnioittamiseen. Omalle näkemykselleen on hyvä olla uskollinen, mutta on pieni mahdollisuus, että oman porukan ulkopuolellakin on totuuteen pyrkiviä, vilpittömiä ja Raamattunsa vakavasti ottavia kristittyjä.