Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Aamuliikenne vilisee ohitse kummaltakin puolelta kadun keskellä olevaa pysäkkiä. Autoja, busseja ja ratikoita riittää Roomassa elokuun lomakaudesta huolimatta. Nuori pappi odottaa raitiovaunua lyhythihaiseen papinpaitaan pukeutuneena, kädet taskuissa ja aurinkolasit silmillä. Ympärillä seisovat työmatkalaiset vilkaisevat tuon tuosta hänen suuntaansa, päitään juurikaan kääntämättä. Monen kasvoilta paistaa nyrpeä hämmästys. Noin nuorena sitoutunut naimattomuuteen. Noin nuorena luulee voivansa toisia neuvoa.
Vieressä seisova vanha rouva huomaa, ettei pappi ole paikallisia. Hän olettaa, että Vatikaaniin ollaan joka tapauksessa matkalla ja neuvoo kysymättä ottamaan numeron yhdeksäntoista. Huomaavaista. Eivät kaikki pelkääkään pappia.
Odotellessaan pappi ehtii ajatella sen ironisuutta, että eniten sokeripalapaitoja näkee nimenomaan Roomassa. Keksittiinhän niiden prototyyppi 1800-luvun Skotlannin presbyteerien parissa. Roomalaiskatolisen papiston käyttöön ne sallittiin vasta 1960-luvulla. Silloin nilkkaan asti ulottuvat takit olivat jo harvinaistuneet. Pieni valkoinen suorakaide kaulan alla muistuttaa reliikin tapaan pitkien talaarien kaulusmallista.
Historialliseen ajatusleikkiin keskittyminen herpaantuu, kun pappi tuntee jonkun taas tuijottavan. Syyllinen on tällä kertaa suurin piirtein samanikäinen mies, joka pälyilee laiturille viereen pysähtyneestä raitiovaunusta.
Vilkaisu. Katsekontakti. Pään kääntö. Vilkaisu. Katsekontakti. Pään kääntö.
Kylläpä tästä tulee vielä pitkä päivä, jos toisten katseilta ei saa rauhaa, pappi pohtii. Olisi luullut, että Roomassa jos missä papiston läsnäoloon katukuvassa on totuttu.
Sitten pappi säikähtää. Vilkuilija hyppää alas raitiovaunusta ja kävelee pappia kohti. Tuleeko nyt vihainen nuorimies osoittamaan mieltään kirkkoa vastaan? Alkaako riidan haastaminen jostakin kirkon synnistä?
– Huomenta, isä. Puhutteko italiaa?
Vähän, pappisturisti saa takelleltua suustaan.
– Tätini ja setäni eivät voi hyvin. Voisitteko rukoilla heidän puolestaan?
Hiljaisuus laskeutuu liikenteen melun keskelle.
Miehen sanat osoittautuvatkin yhtä vilpittömiksi kuin hänen kostuneet silmänsä. Ei tullutkaan sättimistä eikä väittelyä. Pelkkä hätäinen avunpyyntö.
Lo faccio. Teen sen. Muuta pappi ei osaa sanoa. Italiantaidot loppuvat siihen, mistä katumus alkaa.
Kädenpuristus. Katsekontakti. Kiitos. Hymy.
Ystävällinen nuorimies hyppää takaisin vaunuun. Ovien sulkeutuessa hän pyyntöineen katoaa papin luota, eivätkä he todennäköisesti kohtaa enää koskaan tässä elämässä.
Kun sitten papin odottama numero yhdeksäntoista lopulta saapuu, hänen mielensä täyttää rukous tuntemattoman ja tämän sukulaisten puolesta.
Matkan jatkuessa alkaa uusi ajatusleikki. Ei sillä liene väliä, ettei mies tiennyt puhuvansa luterilaisen pastorin kanssa. Tuskin sekään rukousta haittaa, jos hän kuvitteli papin rukousten menevän varmemmin perille kuin maallikon.
Parempi on, että rukoillaan ja pyydetään rukoilemaan kuin että ei. Parempi on, että papillakin on nuorten ihmisten arjessa vielä jotain virkaa kuin ei mitään.
Siinäpä jälleen yksi syy kantaa viran tunnuksia ihmisten keskellä myös kotimaassa. Jospa joskus joku sielläkin astuisi alas ratikasta.
