Uusateismin hautajaiset

 

Seuraava teksti on julkaistu Perusta-lehden numerossa 5/22 pääkirjoituksena. Lehteen voi tutustua täältä.

Kuka muistaa vielä uusateismin? Viitisentoista vuotta sitten kristillisissä piireissä puhuttiin paljon uusateismista ja sen vaikutuksesta. Tämä ateismia julistanut liikehdintä syntyi 9/11 -iskujen jälkimainingeissa ja saavutti merkittävän aseman länsimaiden mediassa ja kulttuurissa. Se kritisoi kristinuskoa ja ylipäätään uskontoja pitäen niitä järjettömänä taikauskona ja nojautui kritiikissään etenkin luonnontieteisiin.

Sansa Neliöb. 14.11.-13.12. MJa

Uusateismin tärkeimmät edustajat olivat niin sanotut neljä ratsastajaa: Christopher Hitchens, Richard Dawkins, Daniel Dennet ja Sam Harris. He kirjoittivat kirjoja, jotka päätyivät kirjakauppojen top-listoille ja heitä luettiin ja kuunneltiin laajasti. Esimerkiksi Dawkinsin kirjaa Jumalharha myytiin yli 3 miljoonaa kappaletta. Monet omaksuivat näiden ajattelijoiden kautta ateistisen maailmankatsomuksen.

Tähän päivään tultaessa uusateistinen liikehdintä on käytännöllisesti katsoen kuollut. En tarkoita sitä, etteikö edelleenkin jostakin kaapista löytyisi parin vuosikymmenen taakse jämähtäneitä ateisteja, vaan sitä, että liikehdinnällä ei ole enää sellaista kulttuurista painoarvoa, mitä sillä joskus oli. Uusateistien nimet eivät vilahtelee enää uutisotsikoissa eikä heitä siteerata päivälehtien kolumneissa.

Viimeisten vuosien aikana he ovat ajautuneet marginaaliin eivätkä liikuta enää suuria massoja. Nuoret aikuiset eivät enää juurikaan lue heidän kirjojaan tai katsele heidän videoitaan, vaan kiinnostus kohdistuu lähempänä uskontoa oleviin henkilöihin kuten Jordan Petersoniin, jonka raamattuluentoja miljoonat kuuntelevat. Ylipäätään viimeisen kymmenen vuoden aikana ei ole julkaistu uusateistien kirjoja, jotka olisivat aiempaan tapaan tulleet suuren yleisön tietoisuuteen.

Uusateistit ajoivat pamfleteissaan materialistista ja rationalistista maailmankuvaa, joka perustuisi järkeen. Sillä tavoin he liittyivät valistuksen perinteeseen. Valistuksen rationalismi on kohdannut viime vuosina vastareaktion postmodernin filosofian muodossa. Postmodernismi on kiinnostunut järjen sijaan vallasta painottaen subjektiivista kokemusta ja vähemmistöjen asemaa. Tällaisessa kontekstissa uusateismille ei enää yksinkertaisesti ole suotuisaa maaperää. Metafysiikan ja epistemologian, joista uusateismi oli kiinnostunut, ovat korvanneet valta-analyysit ja intersektionaaliset teoriat.

Raamattukeskustelussa uusateistien kritiikin kohde oli etenkin kreationismi. Arvostelua esitettiin myös ihmeitä tai muuta yliluonnollista kohtaan. Tänä päivänä nämä eivät ole suurelle yleisölle niin ajankohtaisia kysymyksiä. Keskustelu on siirtynyt seksuaalisuuteen liittyviin kysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ihmiset eivät uusateistien tavoin enää niinkään kysy, onko Raamattu totta, vaan sen on yhä enemmän korvannut kysymys, onko Raamattu moraalisesti hyvä kirja. Postmodernina aikana kristinuskon hyväksymisessä on siis usein enemmän kyse moraalista kuin totuudesta. Siksi kristittyjen olisi myös hyvä miettiä vastauksia moraalisiin kysymyksiin ja käytännössä tehdä hyvää.

Uusateismin keulakuvat olivat pääosin luonnontieteilijöitä ja he kritisoivat kristinuskoa luonnontieteisiin vedoten. Tänä päivänä kristinuskoa haastetaan enemmänkin humanistisista tieteistä käsin. Kristinuskoa syytetään kolonialismista, patriarkalismista, heteronormatiivisuudesta ja muista vastaavista pahoina pidetyistä asioista, joiden ideologinen tausta on humanistisissa tieteissä. Näiltäkin osin siis uusateistinen kritiikki on väistynyt toisenlaisen kritiikin tieltä.

Tässä tilanteessa entiset uusateistit ovat osittain jopa liittoutuneet kristinuskon kanssa. Esimerkiksi sukupuolikysymyksissä kovan linjan ateistiset evoluutiobiologit ja konservatiiviset kristityt yllättäen ovatkin samassa rintamassa puolustamassa kahta sukupuolta gender-ideologian aiheuttamilta sekaannuksilta. Ylipäätään sekä useimmat uusateistit että kristityt uskovat siihen, että on olemassa ihmisen ylittävä rationaalisuus tai logos, johon on sitouduttava ja jonka mukaan kaikkea arvioidaan. Postmodernit ajattelijat puolestaan useimmiten hylkäävät tämän. Jopa Richard Dawkins pitää nykyään itseään jonkinlaisena kulttuurianglikaanina tai sekulaarina kristittynä, joka arvostaa tiettyjä kristillisiä tapoja ja traditioita, vaikka ei usko yliluonnolliseen. Kristinusko ei osoittautunutkaan niin pahaksi kuin hän aikaisemmin väitti.

Uusateismi ei siis syrjäyttänyt kristinuskoa. Sen sijaan se näyttää pikkuhiljaa painuvan historian hämärään. Tänä päivänä kristinuskolle ateismia suuremmaksi haasteeksi ovat nousseet uushenkisyys ja idän uskonnot sekä yleinen merkityksettömyys ja relativismi, joka syö monen elämää sisältä päin. Tämänkään muutoksen suhteen ei kannata vaipua epätoivoon. Eurooppa on nimittäin jo kerran käännytetty pakanuudesta kristinuskoon. Se on siis tehtävissä vielä toisenkin kerran.

Uusateismin suhteen näyttää käyvän toteen se, että kristinusko ei voita väittelyitä ensisijaisesti argumentoimalla, vaan edustamalla omaa kantaansa niin pitkään, että vastapuolen kantaa ei kukaan enää edusta. Nekin asiat, jotka tänään haastavat kristinuskoa, voivat olla parin vuosikymmenen päästä lähes unohdettuja.