Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Kuulin ihmisestä, joka oli ollut pitkään sairaana tiedottomassa tilassa. Kun hän heräsi, hänen ensimmäinen sanansa oli ”äiti”.
”Äiti” on myös monen lapsen ensimmäinen sana. Monen mielestä myös kaunein.
Mitä naisessa tapahtuu, kun hän tulee äidiksi? Vastauksen tietää ilmeisesti vain toinen äiti – ja Jumala.
Oma äitini kuoli seitsemän vuotta sitten Suven päivänä. Mietin äidin rakkautta ja sen konkreettisia muotoja. Aina kun kävin hänen luonaan, hän, yksinhuoltaja, työläisnainen ja eläkkeellä oleva siivooja, kysyi minulta, virassa olevalta rehtorilta: ”Tarviitko sie rahaa?” Joskus hän löi kouraan viisikymmentä markkaa tai kaksikymmentä euron ennen kuin ehdin sanoa, etten tarvitse.
Oman äidin tai isän kuoleman jälkeen lapset käyvät läpi jäämistön, joka saattaa paljastaa asioita, joista lapset eivät tienneet mitään. Minulle se paljasti muun muassa sen, miten paljon äiti lähetti lapsilleen, sukulaisilleen ja entisille työkavereilleen kortteja.
Loppuvuosina altzheimerin sairautta sairastava äiti oli unohtanut lähettää kirjoitetut ja puoliksi kirjoitetut kortit. Käyttämättömiä postimerkkejä löytyi kymmenittäin.
Monelle vanhemmalle ihmiselle oma koti on paikka, jossa halutaan olla loppuun asti. Kuinka paljon tässä maassa vanhoja ihmisiä nöyryytetäänkään, kun heitä viedään loppuvuosikseen puoliväkisin pieniin laitoskoppeihin, joita myös palvelutaloiksi joskus kutsutaan.
Kun oma äitini ennen kuolemaansa oli pari viikkoa sairaalassa ja halusi päästä kotiin kissojensa ja kaniensa luokse, kotiintulo oli ajoitettu tarkkaan. Perjantaina vanhin veljeni toi hänet kotiin, jossa toinen veli oli häntä valmiina vastaanottamassa. Seuraavan yön äiti nukkui samassa vaatimattomassa kahden huoneen ja keittiön talossa, joka nykyään ei täytä enää mitään vanhusten asumisen kriteerejä. Mutta hänelle se oli sama rakas koti, jossa oli asuttu viimeiset 45 vuotta.
Lauantaiaamuna sairauskohtauksen tultua, ennen ambulanssin saapumista, hän vielä antoi ohjeita pojalleen: ”Pidä kissoista huolta”. Se oli viimeinen lause kotona.
Onko tuo sitä äidin rakkautta, josta Lauri Viita runoilee: ” ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta”?
Luulen, että monen äidin loputon ja kivulias kysymys on: ”Olenko minä hyvä äiti?” Sama koskee isiä: ”Olenko minä hyvä isä?” Se, joka tuollaista kyselee, on hyvä isä ja hyvä äiti. Huonot isät ja äidit eivät edes kysele.
Jokaiselle äidille ja isälle tulisi antaa lupa olla oikealla tavalla ”huonoja” isiä ja äitejä. Ei väliä, vaikka et aina jaksa, osaa ja suoriudu. Ei väliä, vaikka kipuilet omien heikkoutesi ja vaivojesi kanssa. Ei väliä, vaikka et täytä mittaa. On toinen, joka on täyttänyt mitan.
Olisiko, että jokaisessa äidissä on jotain siitä, josta Eeva Kilpi on runoillut: ”Miten minua helpottaisi tieto, jota en voi koskaan saada: että jonkun salaperäisen erehtymättömän biologisen lain mukaan olen ollut paras mahdollinen äiti juuri näille pojille, virheistäni huolimatta.”
Äitiys, isyys ja vanhemmuus on sitä, että tunnen liian usein kivun omasta kivustani ja keskeneräisyydestäni. Vanhan testamentin profeetta puhui epäillen äidistä, joka unohtaisi kohtunsa hedelmän. Tässä monella tavalla raihnaisessa ja täynnä kipua olevassa maailmassa monien äitien voimat eivät riitä. He voivat myös ”unohtaa kohtunsa hedelmän”. Mutta Jumala ei unohda, sillä Hän ”on piirtänyt jokaisen kuvan kättensä hipiään”.
Entä mitä Lauri Viita voisi tarkoittaa puhuessaan toivossa väkevistä äideistä, jotka Jumalan näkevät? Onko se sitä, mitä oma äitini sanoi lääkärille vain muutamia minuutteja ennen kuolemaansa? ”Ei ole kipua.”
Saiko hän jo silloin katsella korkeammalta?
