Toimittajien vallankäyttöä?

 

Tätä kysymystä olen pohtinut erityisesti juuri käytyjen presidentinvaalin yhteydessä. Toisinaan on tullut suorastaan vastenmielinen olo tiukkoja haastatteluja seuratessa. Tuntui toisinaan siltä, että toimittajakunta tekee työtä enemmänkin itselleen ja toisia kollegoja varten, pitää ansaita kova maine, älykkään ihmisen mantteli. Tästä ei hyvää seuraa, sellainen malli yhteiskunnassamme on jo levinnyt laajasti muuhunkin keskusteluun. Ja sen huomaa päivittäin.

On käsittämätönta antaa toimittajille oikeus repiä, kaivella, töytäistä, kiristää, haavoittaa kohteitaan. Millä ihmeen oikeudella? Tässäkö näkyy tasokkaan koulutksen ilme? Kuka kyseenalaistaa, kuka laittaa tilille ja opastaa? Kansako!! No, puhun tässä entisenä toimittajaplanttuna Askel-lehdessä ja kynän käyttäjänä muutenkin. Ymmärrän tehtävään liittyvät ansat ja vallankäytön kiusaukset. Ymmärrän oman urakehityksen illuusioista edes vähän. Mutta kenen edessä olen lopulta vastuussa? Kenen silmät lukevat tekstejäni ja kenen korvat kuuntelevat haastatteluitani?

Karas-Sana Neliöb. 22.-28.4.

Ihminen, sinä olet vastuussa sanoistasi ja tekemisistäsi.

Raamattu ja sen suurenmoiset kirjoittajat, toimittajat ja kolumnistit, antaa tiiviin ja tiukan vastauksen. Ihminen, sinä olet vastuussa sanoistasi ja tekemisistäsi. Mitä sinä kylvät, sen hedelmiä sinä tarjoilet toisille ja myös lopulta syöt itse. Hedelmistään puu tunnetaan. Eikä palvelija ole Herraansa suurempi. Jos haluat olla suuri, ole siis muiden palvelija. Vahvoja koko elämää käsitteleviä periaatteita, jotka herättävät aina syvällistä pohdintaa totuudesta ja vastuusta. Kristinuskon vahva sisältö kääntää ihmisen ajattelua ylösalaisin ja se tekee kipeää ja samalla hyvää. Vain totuudessa vallitsee vapaus, kunnioitus ja arvostaminen. Ne tuottavat kypsiä hedelmiä.

Kun toimittajat ovat repineet kohteestaan irti kaiken mahdollisen, riisuneet lähes alastomiksi lukijan ja kuulijan edessä, alkaa tuomioiden aika. Kuka haastateltavani luulee olevansa? No, löytyipä jälleen lisää roskaa nuoruuden vuosilta. Eipä taida ihmisestä olla mihinkään, ei ainakaan maan johtoon tai kirkon ja seurakuntamme palvelukseen.

Joka on syytön, heittäköön ensimmäisen kiven. Käsiä nousee, mutta paikalla ollut toimittaja kuvaa todella mielenkiintoisesti, miten kivet alkavat laskeutua ja väki poistuu. Minä muiden mukana.

Juuri tähän saumaan maamme ”toimittajaherruudessa” sopisi kirkon kuuluttaa oikeaa ja tervettä sanomaa. Ei ylhäältä käsin, vaan samalta tasolta, anteeksipyytelemättä kristillistä vakaumusta. Tässä kohtaa haluan osoittaa kiitoksen ja arvostuksen kristillisen median toimittajille, päätoimittajille ja toimituksille. Ovat asiansa takana.