Kirjoittanut
Kirjoittaja on savonlinnalainen kirjailija ja Parikanniemisäätiön toiminnanjohtaja.Evankelioiminen on asia, joka silloin tällöin nousee julkiseen keskusteluun. Samoin puhutaan evankelistoista. Nykyisestä Raamatun käännösestä onnistuttiin poistamaan lähes kokonaan käsite ”evankelista”.
Hiippa- tai seurakunnissa ei evankelistoja paljon näe – evankelistat ovat katoavaa kansanperinnettä. Muutama evankelista löytyy järjestöistä ja vapaista kristillisistä seurakunnista. Harvalukuisen ammattikunnan jälkikasvua ajatellessa tulee mieleen, että evankelistaperheen koululalaiselle lieneekin tuskallinen hetki, kun pitää opinahjossa ilmoittaa isän tai äidin ammatiksi evankelista.
Kun puhutaan evankelistoista, pitää muistaa neljä asiaa, jotka liittyvät aiheeseen: kutsumus, kieli, persoona ja sanoma. Jos joku hengellinen tehtävä tarvitsee voimakkaan kutsumuksen, niin ainakin evankelistan tehtävä on sellainen. Eihän kukaan tervejärkinen lähde kiertämään maata ja mantuja huonolla palkalla, epämääräisillä työajoilla ja vähällä arvostuksella.
Kuitenkin arkipäivässä voit törmätä evankelistaan vaikka tiellä. Kun näet seuraavan kerran sammuneen auton ja hermostuneen näköisen miehen ja naisen tienposkessa, Kyseessä on todennäköisesti evankelista, jonka auto on hyytynyt. Tällaisten asioiden sietäminen kuuluu evankelistan kutsumukseen.
Evankelistan tehtävään kuuluu myös kieli. Kuuluisan evankelista Billy Grahamin mukaan keskiverto ihmisen käyttösanavarasto on noin kuusi sataa sanaa, kun taas normisaarnaaja käyttää noin viittä tuhatta. Keskivertoihminen ei siis ymmärrä, mitä saarnaaja puhuu.
Kuuntelin vuosia sitten Grahamin puhetta. Vaikka Billy olisi kuinka harhaoppisen miehen maineessa, niin hänen saarnansa oli oikeasti hyvin yksinkertainen ja sitä oli helppo kuunnella. Tällainen sanankäyttäjä on evankelista.
Evankelista tekee työtä myös persoonallaan. Siksi oikeat ja aidot evankelistat ovat yleensä kovan mankelin läpikäyneitä ihmisiä. Oma elämä on jyrätty, sen seurauksena evankelistan saarna on uskottava. Naisevankelistojen kohdalla sanomaan saadaan syvyyttä enemmän suonikohjuilla ja syyhyllä, kuin sauppualla ja silikoneilla. Oikea miesevankelista on kalju ja ruma. Hänen deodoranttinsa pettää jo alkuylistyksen aikana.
Evankelistojen perhesuhteet voivat olla sekaisin. Jos jokin koskee evankelistaa, niin oman perheen kivut. Juuri tästä kumpuavat parhaimmat puheet. On koskettavaa, kun henkilökohtaisten kipujen keskellä kamppaileva evankelista kertoo, että Jeesus voi auttaa. Se kuulostaa uskottavalta. Kukaan ei voi turhentaa tällaista evankelistan julistusta.
Evankelista voidaan trimmata kuntoon koulutuksella. Liikakilot lähtevät hölkkäämällä, uusi puku komistaa ja kankeaa kieltä voidaan harjoittaa retoriikan tunneilla, mutta kaikki on turhaa, jos evankelistalta puuttuu ”se jokin”. Se jokin on sanoma. Evankelista ilman sanomaa on kuin kivääri ilman luotia. Kun evankelistalla on sanoma, hänen viestinsä on kuin häkistä irti päästetty leijona: se raatelee.
Evankelistan sanoma on kuin hyvä pesuaine: se räjäyttää lian pois. Kuulija tuntee itsensä syylliseksi, pelkää jopa joutuvansa helvettiin ja uskoo synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Jos evankelistalla on sanoma, kutsumuksen kipu, kankea kieli ja ponneton persoona, eivät haittaa, koska sanoma on ihmistä suurempi.
Puolinainen evankeliumi on kuin kansanopiston valtionapu: se saadaan vain 57-prosenttisena. Oikea sanoma ei haasta, käske, vaadi, kehota, kurista tai purista. Se antaa kaikki synnit anteeksi 100-prosenttisesti. Silloin evankelioiminen ja evankelista on onnistunut.
Evankelistat ovat kuin Saimaan norpat talvella: kylmässä työtä tekeviä ja uhanalaisuudesta kärsiviä. Voimme kuitenkin kaikki muistaa heidän työtään.
