Rippikoulu – helmi käsissämme

Yhtä varmasti kuin kesä ja kärpäset, saapuvat kristillisiin lehtiin jutut rippikouluista ja kirkollisista kesäjuhlista. Ne ansaitsevatkin tulla noteeratuiksi.

Ne ansaitsisivat tulla nostetuksi isoiksi uutisiksi myös profaaneissa viestimissä. Ovathan ne laajoja kansanosia tavoittavia korkean profiilin tapahtumia. Noteeratuiksi niiden soisi tulevan erityisesti niiden sisällön puolesta, ei niinkään soppalitrojen.

Rippikouluihin liittyy mysteeri, jota ei oikein ole osattu selittää. Vuonna 2016 rippikouluun osallistui 85,9 % ikäluokasta, joka on paljon enemmän, kuin kirkkoon kuuluvien määrä. Kuitenkin tiedämme: vaikka rippikoulu on useimmille myönteinen kokemus, joka neljäs yli 18 vuotias eroaa kirkosta. Dosentti Kati Niemelä Helsingin yliopistosta kertoo, että kansainvälisessä tutkimuksessa, jossa olivat mukana esimerkiksi Pohjoismaat, Sveitsi ja Saksa, suomalaiset nuoret olivat ennen rippikoulua kriittisimpiä kristinuskoa kohtaan.

Kirkosta eroamisen syynä on pidetty television homoseksuaalisuuskeskusteluja tai ”konservatiivien änkyröintiä”, mutta Niemelän tutkimuksen mukaan 90 prosenttia kirkosta eroavista nuorista aikuisista eroaa siksi, että he eivät yksinkertaisesti usko Jumalaan.

Kati Niemelä kertoi YLE:n uutisissa muutamia vuosia sitten: ”Ongelma on se, että vaikka nuorilla on hauskaa rippikoulussa, hengellisyyden kokemukset jäävät monelta myöhemmin kirkosta eroavalta puuttumaan. Pyhyyden kokemus puuttuu.”

Tosiasiat puhuvat sen puolesta, että kristinuskon kärki ei voi rippikouluissa olla viihde vaan anteeksiantamuksen sanoma. Toki rippikoulussa pitää myös viihtyä. Siellä saa olla riemullisen hauskaa. Mutta rippikoululaiset ovat siinä iässä, että he voivat saada rippikoulusta enemmän. He voivat omaksua kristinuskon sanoman elämänsä pohjaksi. Se pohja kestää kaikki tulevat myrskyt ja vielä ajan rajan ylityksenkin.

Elämme aatteiden markkinoilla, joissa ei enää pärjätä hajuttomuudella ja suolattomuudella. On iloisesti, rohkeasti ja painostamatta mutta häpeilemättä tuotava esiin evankeliumin sanoma. Lutherin teeseissä kirjoitettiin: “Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.”

Sanomassa Jeesuksen rististä ja ylösnousemuksesta on Jumalan voima, joka välittää syntisille ja heikoille ihmisille anteeksiantamuksen ja taivaan. Mitä siinä olisi häpeilemistä? Eikö käsissämme ole maailman suurin uutinen ja kaunein helmi? Eikö se ole tarkoitettu jokaiselle erottelematta? Evankeliumin voimaan kuuluu se, että se ei sido nuorta uskonnollisuuden kahleeseen, vaan päästää hänet ilosanoman vapauteen. Usko Jeesukseen tuo elämään vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä.

Jokaisella rippikouluun saapuvalla nuorella on oikeus kuulla, minkä aarteen yhteyteen heidät on jo pieninä kastettu. Tai mihin heidät rippikoulun yhteydessä kastetaan. Virsi sanoittaa sen näin:

Vaan helmen sait sinä kalleimman,

se aarre on veri Karitsan.
Hän kuoli puolesta syntisten,
nyt kuljet vaatteissa autuuden.

Jo täällä riemusi Jeesus on,
maan päällä, laaksossa ahdingon.
Kun matka vaikea uuvuttaa,
hän armonlähteenä virvoittaa.
(VK 319)

Teksti on Elämä-lehden 6-7/2019 pääkirjoitus.