Rakkauteen sairastunut kirkko

 

Kristillisyyden vaatteisiin verhoutuva rakkauspuhe on mielestäni yksi tämän ajan vastenmielisimpiä ilmiöitä. Tarkoitan sellaista puhetta rakkaudesta, joka turvautuu lähinnä omiin, kunakin aikana vaihtuviin määritelmiin rakkaudenmukaisuudesta. Puhetta, joka kyllä pehmeän hyväksyvästi syleilee muttei aseta turvallisia rajoja.

Mutta eikö rakkaus ole kirkon pääsanoma? Eikö tärkeintä Jeesuksen opetuksessa ole toisen tähden uhrautuva lähimmäisenrakkaus? Toki. Tuon rakkauden määritelmää sanassa ja tunnustuksessa ei kuitenkaan tule unohtaa. Muuten on jo sairastuttu vääränlaiseen rakkauteen.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

***

Muistan elävästi, kun Paavalin teologian luentosarjalla edesmennyt Uuden testamentin professori Graham Stanton näytti meille opiskelijoille hääkortteja onnitteluteksteineen Ensimmäisen korinttilaiskirjeen 13. luvusta.

”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii. Rakkaus ei koskaan häviä…”

Kysymys kuului, puhuiko Paavali siitä Hollywood-romanttisesta rakkaudesta, joka oli kehystetty vaaleanpunaisin sydämin korttien kansiin. Minkä avioliiton todellisuutta teksti vastaa? Kuka ihminen kykenee rakastamaan näin täydellisesti?

Vastaus: vain yksi.

***

Ihmiseksi tulleen Jumalan rakkaus on täydellisen pyyteetöntä itsensä uhrautumista, ja sitä saamme kristittyinä pyrkiä seuraamaan. Jeesuksen tie ei kuitenkaan kulkenut ristille, jotta 2000-luvun kristityillä olisi vapaus päättää itse, mikä on syntiä ja mikä ei. Vapahtaja nostettiin ristille riippumaan juuri kaiken sen synnin tähden, jonka Jumala on synniksi ilmoittanut.

Oikeastaan jos synnistä vaietaan, ei ole mitään tarvetta ristin verenpunaiselle rakkaudelle. Jos synti hyväksytään, syntinen jää vaille hyväksyntää. Oikea hyväksyntä kun vuotaa vain Kristuksen kyljen vedestä ja verestä.

Vain se rakkaus on kärsinyt ja peittänyt kaiken. Vain se rakkaus liittyy erottamattomasti jumalalliseen totuuteen. Vain sen rakkauden anteeksi antava ja uudistava voima kestää ikuisesti.

Toisten vihaaminen, kammoksuminen, leimaaminen tai itsen parempana pitäminen ei tietenkään ole tämän rakkauden mukaista. Tämän ihmiselämän raadollisuuden paljastavan mutta synnin ruhjeet peittävän rakkauden pariin on kutsuttava kaikkia syntisiä (ja vain syntisiä) ketään kaihtamatta.

Muuten on jälleen sairastuttu väärään rakkauteen, joka kuuluu vain erityisen siivoille syntisille.