Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.Muistan kuin eilisen sen hetken, kun tapasin Päivö Parviaisen ensi kerran. Olin noin viiden vanha ja istuin eteläsavolaisen Virtasalmen seurakuntatalon etupenkissä. Lienen ollut ainoa lapsi paikalla, sillä Päivö-pastori kiinnitti kaiken huomionsa minuun. Hän kertoi uskomattomilta kuulostaneita seikkailutarinoita Kiinan-lähetystyövuosiltaan katsoen minua suoraan silmiin, ikään kuin salissa olisimme istuneet vain me kaksi. Ohi vinkuivat milloin Rukajärven, milloin Maon vallankumouksen taisteluiden luodit yhtä elävästi kuin elokuvissa.
Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestynyt pappi osasi suurieleisillä äänenpainoillaan, kilteillä silmillään ja sydämellisellä naurullaan vangita pikkupojan mielenkiinnon. Haltioiduin hänen persoonastaan täysin. Tuosta hetkestä lähtien olin Päivö-fani.
Suurimman osan lapsuudestani vietin Virtasalmen naapuripitäjässä Haukivuorella. Päivö Parviainen oli vuosina 1939-45 toiminut pappina molemmilla paikkakunnilla, palvellen sodan aikana myös rintamalla. Haukivuorella hän oli käynyt saarnaamassa jo vuonna 1936 ja omien sanojensa mukaan ennustanut tietämättään kirkon palon. Uskollisesti yhä eläkeläisenäkin hän vieraili Helsingistä käsin Haukivuorella niiden rippilastensa luona, jotka olivat yhä elossa. Paikkakunnalla vitsailtiinkin, että Päivö oli yksi seurakunnan nuorisotyöntekijöistä.
Joskus Päivö yöpyi reissuillaan myös meidän kodissamme. Joka tapauksessa aina, kun kuulin hänen tulevan vierailulle, oli mentävä häntä kuulemaan.
Kerran jo täysi-ikäisenä olin Päivö-rovastin ja kirkkoherra Martti Kolan kanssa kiertämässä Päivön rippilasten luona. Eräs näistä vanhuksista oli Päivöä itseään huonommassa kunnossa.
– Vierivä kivi ei sammaloidu, Päivö opasti häntä.
Päivö uskoi voimistelun terveyttä ylläpitävään vaikutukseen ja puhui monesti kunnon ylläpitämisen merkityksestä. Muistan kouluajoiltani, kuinka hänellä oli tapana demonstroida hartiaseisontaa koulu- ja rippikouluvierailuillaan. Sen jälkeen koululaisyleisö seurasi hämmästyneen hiljaisuuden vangitessa, kun Päivö-rovasti jakoi Kiinan-kokemuksiaan ja kertoi Jeesuksen rakkaudesta jokaista ihmistä kohtaan.
– Jeesus sinua rakastaapi, Päivö aina tervehti oppilaita hymyssä suin.
Nuo sanat moni Päivön lapsena kohdannut muistaa lopun elämäänsä.
Muistan ajatelleeni, että Päivön olemus oli kuin Tähtien sota -elokuvien Yodalla. Vanhuuden hauraudesta viestivistä rypyistään ja kävelykepistään huolimatta hänen äänensä kantoi voimallisesti, kun hän innostui julistamaan.
Lukioaikoina pidin yhteyttä juvalaisiin seurakuntanuoriin. Tästä kuultuaan Päivö halusi tulla mukaan tapaamiseemme. Hän ehdotti hauskasti, emmekö voisi kutsua ryhmäämme nimellä ”jumalaiset nuoret”.
Itse lapsettomalla Päivö-ystävälläni olikin uskomaton kyky seurata nuorten ihmisten elämää, pitää yhteyttä ja rohkaista elämään kristittynä maailman keskellä. Erityisen mieleenpainuvasti koin tämän, kun astuin 18-vuotiaana asepalvelukseen. Muistan puhelimeni pirisseen iltavapaata Savon Prikaatin kasarmialueella viettäessäni.
– Päivö täällä.
Liikuttavasti hän kantoi huolta siitä, miten nuoren miehen usko kestäisi ympäristössä, jossa kiroillaan ja jossa ei ole helppo löytää uskovia ystäviä. Hän myös laittoi minut yhteyteen uskovan varusmiehen kanssa, jonka tiesi astuneen palvelukseen samassa paikassa samaan aikaan. Uskomatonta huolenpitoa!
Kun sitten siirryin varusmiespapiksi Helsinkiin, sain kunniatehtäväkseni vierailla säännöllisesti tuon Rukajärvellä sotilaspastorina palvelleen veteraanin kotona. Keskustelut olivat joka kerta innostavia ja rohkaisevia.
Päivön Kallion-koti oli tullut tutuksi jo ylioppilaskeväänä, kun hän kutsui minut luokseen yöpymään ennen pääsykoetta Helsingin teologiseen. Minun oli tarkoitus majoittua kadun toisella puolella sijainneeseen työhuoneeseen. Kun saavuin Päivön luokse, tilanne olikin ratkaistu toisin. Muistelen saamani ilmoitusasian kuuluneen kuta kuinkin näin:
– Kuule, sinun on nyt tärkeää saada levättyä, ja työhuoneen alakerrassa on meluisa baari, joka voi häiritä. Kodinhoitaja on laittanut sinulle sängyn tähän, ja minä menen työhuoneeseen nukkumaan… Eihän kukaan ole ennen minun sängyssäni nukkunut, mutta tämä on nyt kuitenkin parempi näin.
Päivö oli silloin kuukautta vaille 92 ja näkövammainen. Hän käveli yksin kadun yli työhuoneeseensa, koska vara-avaimia ei ollut ja teini-ikäisen vieraan piti hänen mielestään saada nukuttua hyvin. Vastaan sanominen ei auttanut. Helsingin yliopistossa en yhtä välivuotta lukuun ottamatta koskaan opiskellut, mutta tätä yötä Päivön sängyssä en ikinä unohda.
Päivö ei kaihtanut suorien neuvojen antamista. Kun kerran ilmoitin hänelle ilouutisen, että olin alkanut seurustella amerikkalaisen kristityn naisen kanssa, sain odottamani siunauksen sijaan suoran kehotuksen.
– Sinun pitää heti panna poikki hänen kanssaan. On niin monta lähetyslasta, jotka menevät naimisiin ulkolaisten kanssa eivätkä sitten jää tänne Suomeen tekemään Jumalan valtakunnan työtä.
En noudattanut aidosta huolesta noussutta kehotusta, vaikka suhde lopulta päättyikin. Myöhemmin Päivö kyllä kantoi huolta sinkkuudestanikin ja suositteli lukemaan kirjaa onnellisen avioliiton edellytyksistä. Myös Päivön ainutlaatuinen kihlauskeskustelu Eeva-Annikkinsa kanssa Esplanadin puiston penkillä on jäänyt esikuvallisena mieleen. ”Jeesus on minulle ystävä numero yksi ja sinä olet numero kaksi. Toivottavasti ajattelet samoin.”
Kuten ystävyydessä on tavallista, aina emme Päivön kanssa olleet kaikesta samaa mieltä. Päivö kannatti kiliasmia. Ylioppilasjuhlaseuroissani hän puhui siitä, kuinka voisimme päästä osallisiksi ensimmäisestä ylösnousemuksesta. Kun kerran keskustelimme aiheesta ja kun aralla mielellä mainitsin, mikä luterilaisten tunnustuskirjojen kanta asiaan on ja miten olen itse päätynyt ymmärtämään tietyt Raamatun kohdat, Päivö kuunteli tarkkaavaisesti. Pitkään hiljaa mietittyään hän totesi yksinkertaisesti olevansa liian vanha muuttamaan näkemystään. Ei sitäkään vastausta voinut kuin kunnioittaa.
Päivöllä oli harvinainen kyky rakastaa kaikkia kristittyjä yli tunnustuskuntarajojen. Hän kiersi useissa eri seurakunnissa niin puhumassa kuin vain kirkkovieraanakin. Myös nykyisessä työpaikassani, Lähetyshiippakuntaan kuuluvassa Pyhän Markuksen luterilaisessa seurakunnassa, Päivö ajoittain nähtiin kirkonpenkissä. Ensimessuuni siellä hän ei kuitenkaan enää jaksanut tulla.
Mieleen nousee lukuisia muitakin kohtaamisista ystäväni Päivö Parviaisen kanssa. Jokainen niistä on rohkaissut minua elämään siitä, mistä tämä mies itse niin konkreettisesti eli: Jeesuksen rakkaudesta meitä kohtaan. En varmasti ole ainoa, jolle tämä jää päällimmäisenä Päivöstä mieleen.
Viime vuosina yhteydenpitomme harveni. Olen kuitenkin iloinen siitä, ettei se koskaan loppunut. Viimeisen kerran tapasin Päivön helmikuun lopussa. Hän kertoi, että kahta päivää aikaisemmin oli tullut täyteen 80 vuotta hänen pappisvihkimyksestään (25.2.1935). Itse istuin Päivön vieressä alle vuotta aikaisemmin papiksi vihittynä. Se pisti nöyräksi.
Pohdin, kuinka voisin itse oppia säteilemään Kristuksen rakkautta yhtä sydämellisesti ja estottomasti kuin Päivö. Hän on siinä minulle ja lukemattomille muille paimenille esimerkki.
Viimeisessä kohtaamisessamme tässä ajassa lauloimme, rukoilimme ja luimme tulevan sunnuntain evankeliumitekstin. Päivön olemuksesta huomasi, että 102 vuoden ikä jo painoi. Silti hauraan kuoren sisällä oli edelleen se sama sydän, joka paloi evankeliumille.
Ehkä aavistaen, että tällaisen tekstin aika koittaisi pian, kirjoitin sanasta sanaan ylös, mitä Päivö sanoi nyrkkiä heiluttaen.
– Kun minulta on kysytty, odotanko minä taivaaseen pääsyä, niin minä olen sanonut, että en ollenkaan. Kyllä siellä sitten kerkiää olla, mutta nyt pitää pelastaa ihmisiä!
Olkoot nämä sanat innoituksena meille kaikille, jotka tähän aikaan vielä jäämme.
Lepää rauhassa, Päivö-ystäväni. Taivaassa tavataan.
Lue myös:
Lähetystyön pioneeri Päivö Parviainen kuollut
