Oppisivatko luterilaisetkin antamaan?

 

”Minussa ei tapahdu kristittynä mitään muutosta pelkän kirkollisveron maksamisen kautta”, totesi Marjaana Toiviainen Sana-lehden haastattelussa. Toiviainen ideoi ja organisoi Toisenlaisen hiihtoloman, jossa hän haastoi ihmisiä majoittamaan luokseen kodittoman yhdeksi yöksi, kehottaen kristittyjä pois mukavuusalueeltaan.

Toiviainen tiivisti käsityksensä kansankirkon seurakuntalaisille opettamasta mallista: ”Maksan kirkollisveroni ja joku ammattilainen käy sitten paikassa x auttamassa henkilöä y.” Ja tätä hän kritisoi. Iloitsin hänen avauksestaan, mutta keskityn tässä hänen sivuamaansa näkökulmaan, rahaan.

SEKL neliöb. vko38. MJa

Väitän, että keskiverto luterilainen on opetettu tyytymään siihen, että kuuluu kirkkoon ja maksaa kirkollisveronsa. Kun Kallion kirkko pullisteli väkeä Jari Sarasvuon vetämänä, lehdissä hehkutettiin ennätyskolehtia. Kirkkokansaa uutisoitiin olleen paikalla 1500 ja kolehti tuotti 5200€. Se tekee 3,47€ per henki. Onko se paljon?

Olen viime vuosina kaivannut saarnatuoleista enemmän konkreettista opetusta antamisesta ja suhtautumisesta rahaan, mutta turhaan. Jostain syystä aihetta taidetaan pelätä.

Selvää on, että evankeliumi on ilmaista, mutta sen perille toimittaminen maksaa. Suomessa toimii lukuisia hyvää tekeviä järjestöjä ja yhdistyksiä, jotka vievät ilosanomaa eteenpäin kertoen, opettaen ja lähimmäisiä palvellen. Moni järjestö pyörivät yksinomaan lahjoitusten turvin.

Vanhemmalle sukupolvelle opetettiin aikoinaan, että antaminen tai uhraaminen kuuluu kristityn elämään. Kristitty kun ei omista varsinaisesti mitään. Kaikki on hänelle lahjaa ja lainaa. Minä olen kuullut aiheesta vain muutaman opetuksen. Ensimmäisen kerran, vasta uskoon tulleena, kummastelin opetusta kymmenyksistä ja vastustin sitä kiihkeästi. ”Ahaa, no nythän se selvisi, rahathan ne haluaa”, tuumasin happamasti takapenkissä.

Onneksi olen saanut palata aiheeseen tuon tilanteen jälkeen Raamattua lukiessa ja yhdessä ystävieni kanssa keskustellen. Jeesus opetti mammonasta ja rahasta todella paljon. Hän varoitti toistuvasti ihmistä palvomasta mammonaa ja laittamasta turvaansa siihen. Missä on aarteesi, siellä on sydämesi.

Moni meistä kipuilee materialismin, ahneuden ja itsekkyyden kanssa. Toimisiko antaminen vastalääkkeenä? Kokeneena kymmenysten antajana eräs ystäväni valisti minua: ”Vasta kun annat, huomaat, kuinka paljon sinulla jo on.” Niinpä.

Jos ihminen keskittyy vain hamuamaan itselleen, hän jää aina tyytymättömäksi. Antaminen sen sijaan synnyttää kiitollisuutta. Silloin alkaa huomata, miten rikas itse asiassa jo on, ja kuinka omat varat voivat siunata jotain läheistä tai organisaation työtä hyvin konkreettisesti. Usein taho, jonne rahansa lähettää, jää myös rukouksiin. Sitä alkaa kiinnostuneena seurata, miten tuon ihmisen elämään kuuluu ja miten työ etenee. Ehkä itsekin lähtee liikkeelle toimimaan samojen asioiden puolesta.

Ajattelen, että meidän luterilaisten olisi syytä ottaa mallia vaikkapa helluntailaisilta. Fidan nykyiset 260 lähettiä tekevät työtään yksityisten lahjoittajien mahdollistamina. Lisäksi 70 henkilöä työskentelee Fidan kehitysyhteistyöprojekteissa, joita rahoitetaan myös Ulkoministeriön varoista.

Vertailuna luterilaisten lähetysjärjestöjen lukuja:

Vuonna 2012 Suomen Lähetysseuralla oli eniten lähettejä, kaikkiaan 176. Toisena seurasi Kansanlähetys 69 lähetillään, kolmantena Kylväjä 35 lähetillä ja Sley 22 lähetystyöntekijällä. Vuosina 2006-2012 ev.lut. kirkon virallisten lähetysjärjestöjen lähettimäärä tippui selvästi 408:sta lähetistä 315:een. (Kirkon lähetystyön tilastot).

Helluntailaiset siis antavat omastaan niin, että voivat lähettää sata lähettiä enemmän kuin suurin luterilainen lähetysjärjestö. Helluntailiikkeeseen kuuluu noin 46 000 jäsentä, kun luterilaisia on yli neljä miljoonaa.

Suomessa lähetystyö käynnistyi todenteolla 1860-luvun lopulla, samoihin aikoihin kun maamme kohtasi suuret nälkävuodet (1866-1868). Saman vuosikymmenen lopulla Suomen Lähetysseura lähetti ensimmäiset lähetit nykyiseen Namibiaan. Tätä olen usein ihmetellyt. Jostain löytyi silloin halua ja varoja lähetystyöntekijöiden lähettämiseen, vaikka kansamme kärsi puutetta. Miten on mahdollista, että nyt, vaurautemme keskellä useat luterilaiset lähetysjärjestöt joutuvat supistamaan lähettimääriään ja kotimaassakin moni järjestö kamppailee taloutensa kanssa? Onko sydämemme kovettunut vaurauden mukana?

Antaminen auttaa näkemään, mitä voin antaa jo nyt ja missä hyvässä voin olla mukana jo nyt. Jos jään odottamaan, että annan sitten, kun minulla on ”riittävästi”, oikeaa hetkeä ei tule.