Muistatko?

 

Iän karttumisen myötä elämä on kummallisesti muuttunut.  Mitään suurta ja mullistavaa ei vielä ole tapahtunut, mutta muutoksen huomaa jo nyt pienissä, arkipäiväisissä asioissa. Kukapa olisi uskonut, että esimerkiksi käynneistä siellä missä kuninkaatkin käyvät yksin, jotka ennen olivat vain harmittavia, pakollisia katkoksia aktiivisen elämän keskellä, voisi tulla hetkiä, jolloin kiitollinen huokaus kohoaa ylöspäin siitä, että toimitus onnistuu edelleen, luontoäidin suunnittelemalla tavalla. Mutta niin vain on käynyt.

Myös muisti toimii eri tavalla kuin ennen. Silloin kun sen pitäisi toimia, se ei suostu toimimaan. Sitä lähtee noutamaan jotakin toisesta huoneesta mutta sinne päästyään ei enää muistakaan, mitä oli hakemassa. Joskus taas muisti käynnistyy yllättäen kuin kone, joka on kaapannut vallan ja alkanut toimia omavaltaisesti. Jostakin muistin pohjamudista pulpahtaa silloin yhtäkkiä pintaan jotakin, jota et ollut itse yrittänyt muistaa etkä edes tiennyt muistavasi: luokkatovereiden nimiä vuosikymmenten takaa, ammoisina aikoina käytössä olleita puhelinnumeroita tai nuoruudessa lauletun laulun sanoja.

Syventymispäivät neliö 1.-15.8.MJa

Omituisin muistipulpahdukseni liittyy tilanteeseen, jossa tuijotin tylsistyneenä toimintaelokuvaa ja kuuntelin sen ties kuinka monennessa taistelukohtauksessa räiskyvää pyssyjen pauketta. Eräs aseista oli hetken lähikuvassa, ja näin siinä kirjaimet H ja K.  Samassa tunsin, miten jostakin hyvin kaukaa ja hyvin syvältä lähti hitaasti nousemaan pintaan jotakin, joka hetken päästä piirtyi kirkkaana mieleni silmien eteen: Heckler & Koch – aseen merkki ja sen valmistajan nimi.  Muisto liittyi neljänkymmenen vuoden takaiseen aikaan, kun olin töissä urheilualan tukkuliikkeessä, joka toi maahan myös aseita. Asemerkkien tunteminen kuului silloin arkipäivääni, mutta sen koommin en niiden kanssa ole ollut tekemisissä. Tieto oli kuitenkin arkistoitunut jonnekin mieleni pohjalle, ja muistini pohjamudissa se oli myös kiltisti pysynyt, aina tuohon hetkeen saakka, kun se jostakin kumman syystä vapautui ja tuli pintaan.

Vanhetessa alkaa myös pohtia asioita, jotka eivät ennen tulleet mieleenkään. Joskus mietin, kuinka surullista mahtaakaan olla elämä, jossa ei enää ole jäljellä ketään, jonka kanssa muistella. Kun ei ole enää ketään, jolle sanoa: – Muistatko….?,  ja sitten muistella yhdessä. Hauskoja hetkiä ja kipeitä hetkiä. Aikoja täynnä iloa ja myös niitä vaiheita, jotka ovat olleet synkkiä ja raskaita. Hassuja sattumuksia. Mieleen jääneitä ihmisiä ja ihmiskohtaloita.

Taivaassa ei menneitä muistella. Vai muistellaanko ehkä sittenkin, hyvällä tavalla? Ilmestyskirjassa luvataan, että jokainen saa siellä valkoisen kiven, johon on kirjoitettu uusi nimi, jota ei tunne kukaan muu kuin nimen saaja. Minusta on kiehtovaa ajatella, että tuohon kiveen kirjoitettu nimi voisi kertoa meille elämämme tarinan. Kiteyttää sen tavalla, joka saa meidät itsemmekin hämmästymään.

Ehkä taivaallisella iltanuotiolla on sitten aika kerätä kivet ja kuulla jokaisen tarina. Silloin sanomme toisillemme: – Muistatko? Ja jos tarinassa on ollut kipeitä lukuja, iloitsemme siitä, että ne ovat nyt takana ja me olemme perillä.  Ja että on tullut sen kaikkein parhaimman luvun kirjoittamisen aika.