Kirjoittanut
Pieni lapsi syntyy tänne avuttomana, täysin riippuvaisena toisten ihmisten rakkaudesta ja huolenpidosta.
Moni vanhus lähtee täältä avuttomana, niin ikään täysin riippuvaisena toisten ihmisten rakkaudesta ja huolenpidosta.
Siinä välissä on kuljettava elämäksi kutsuttu polku, usein mutkikas ja kivinen.
Lapsissa ja vanhuksissa on paljon samaa, jos heitä tarkastelee nykyisen yhteiskuntamme yhä kovenevien arvojen lävitse. Arvojen, joiden ytimessä ovat raha, tehokkuus ja tulokset. Tuossa valossa sekä lapset että vanhukset ovat hyödyttömiä. Lapset ja vanhukset eivät tuota mitään, mutta kuluttavat sitäkin enemmän. Lapsiin ja vanhuksiin pitää käyttää arvokkaita työtunteja, jotka voisi käyttää NIIN paljon hyödyllisemmin. Heihin pitää käyttää rahaa! Heitä pitäisi kuunnella! Heitä pitäisi pukea ja syöttää!
Eihän sellaista EHDI tekemään! Työssäkäyvän aikuisen pitää täyttää velvollisuutensa kuuliaisena veronmaksajana ja pysyä ajan hermolla. Täytyy kirjoittaa vielä yksi raportti! Täytyy viimeistellä sunnuntain saarna! Täytyy ehtiä BodyPump-tunnille! Täytyy päivittää Instagram profiili! Täytyy ottaa vielä yhdet, pomo pyysi! Kyllähän lapsi selviää vielä hetken yksinään kotona, kyllä vanhus jaksaa odottaa vielä viikon tai pari seuraavaa vierailua!
Työssäkäyvien kunnon kansalaisten ansiosta lapsia ja vanhuksia yhdistää myös yksinäisyys. Tuo salakavalasti tappava seuralainen, joka nakertaa lasta ja vanhusta sisältäpäin, saa heidät tuntemaan itsensä arvottomiksi ja unohdetuiksi, ihmisarvoltaan olemattomiksi.
Ei auta vaikka lapsi kuulee äitinsä kehuvan häntä syntymäpäivänä sukulaisille, ei auta vaikka vanhus näkee tv-ruudulta poliitikon hymyilevät kasvot, jotka vakuuttavat Suomen vanhustenhoidon laadun nyt parantuvan. Ei auta, sillä sanat ovat pelkkää helinää ilman tekoja.
Ja tekojahan on vaikea löytää, sillä poliittisella peliareenalla vastuu mielellään jaetaan. On vanhemmat ja ammattikasvattajat. On sosiaali- ja terveydenhuoltoalan henkilökunta ja johtoporras. On eduskunnan kyselytunti. Paljon sanoja, mutta vähän toimintaa, ja siinäkin toiminnassa sekaannusta siitä, kuka lopulta toimii, kenen hyväksi ja millä aikataululla.
Lasten ja vanhusten elämässä tehokkuus, tulokset ja voitonmaksimointi olisivat mitättömiä, suorastaan naurettavia käsitteitä, ellei niillä olisi suora vaikutus heidän elämäänsä. Lapsi katsoo vanhempiensa juoksua ja puhelimen näppäilyä, eikä voi käsittää, miksi ne ovat tärkeämpiä kuin hän ja tämä hetki, tässä, juuri nyt, hänen kanssaan.
Vanhus makaa sängyllään, kuuntelee poikansa selityksiä yhtiön pörssikursseista ja ylitöistä, huomaa vaivihkaiset kellon vilkaisut. 15 minuuttia kerran viikossa, sen verran aikuinen poika hänestä välittää. Vanhus ei raaski kysyä, miksi kiirehtiä seuraavaan paikkaan, seuraavaan tapaamiseen, kun nyt olemme tässä ja näin on hyvä. Ei myöskään ääneen ihmettele, miksi juosta edelleen rahan perässä, kun se mitä jo on, riittäisi.
Mutta entäpä jos ihminen niittää sitä mitä kylvää? Mitä jos tuo vanhus, joka nyt tai tulevaisuudessa makaa yksinäisenä sängyllään, kaivaten lastensa rakkautta tai edes vierailua, on se sama äiti tai isä, joka juoksi oman lapsensa ohitse, valitsi läsnäolon ja kohtaamisen sijasta tehokkuuden? Ketä silloin voi syyttää? Itseään? Vai armottomuutta?
Lasten ja vanhusten yhä lisääntyvässä pahoinvoinnissa on lopulta kyse jostain paljon syvemmästä kuin pelkästä rahasta tai voitontavoittelusta. Kyse on ihmisten itsekkyydestä ja omaan napaan tuijottamisesta. Vain minä, minun elämäni ja minun asiani ovat tärkeitä ja merkityksellisiä!
Tämän ajan valtakunnassa lapset ovat pahimmillaan pelkkä egon jatke, ja vanhukset menneen talven lumia. Taivasten valtakunnassa on toivottavasti toisin.
