Kun hätä on todellinen, uskoa pilkkaavakin tietää kenen puoleen kääntyä

 

Alkuviikosta silmiini osui artikkeli, jota lukiessani ajattelin, että kivet huutavat.
Tuo Kai Kortelaisen juttu Seurakuntalaisessa kertoi Tuomas Enbuskesta, jonka mieli järkkyi viime vuonna. Masentuneena Enbuske otti yhteyttä luottoystäväänsä, Eija-Riitta Korholaan.

”Pyysin uskovaista ystävääni rukoilemaan. En siksi, etten olisi itse halunnut rukoilla vaan sen takia, että ajattelin sen olevan tilanteessani ulkokultaista. En liioin kyennyt miettimään itse sellaisia asioita, halusin vain kuolla. – – Olin tosi masentunut ja mielisairaalassa. Mutta jo sitä ennen tuli asenne, että ateismissa ei ole mitään älykästä ja coolia”, Enbuske kertoi.

Treen srk, neliöb 3.-16.4, MJa

Tuohon pisteeseen oli tultu pitkä matka, sillä nuorempana Enbuske ajatteli olevansa älykkäämpi kuin Jumala, ja hän on tullut tunnetuksi kristittyjä sivaltelevasta tyylistään. Nyt tämä julkisuuden valokeilassa elänyt tunnustikin kaivanneensa rakkautta. Lisäksi hän totesi olevansa otettu uskovista, jotka ovat kiinnostuneita hänen iäisyydestään.

Jumalan strategiana on ripotella omiaan ympäriinsä kuin suolasirottimella. Se voi tarkoittaa kristitylle itselleen yksinäisyyden kokemusta työpaikalla tai sukujuhlissa, jossa muut eivät jaa hänen vakaumustaan. Mutta usein uskoa pilkkaavakin tietää täsmälleen kenen puoleen kääntyä, kun hätä on todellinen. Siksi Jeesuksen oman tehtävänä on yrittää pitää yllä yhteyttä ja katkeroitumatonta asennetta. Näin ovi pysyy raollaan, jos toinen tarvitsee rukousta tai haluaa jutella Jeesuksesta.

Vuosi sitten moni koki, että nyt on evankeliumin aika, eihän mikään muu voi lohduttaa, rohkaista ja antaa toivoa maailmassa, joka oli juuri nyrjähtänyt koronan vuoksi outoon asentoon.
Mitäs meille kuuluu nyt? Rukoilemmeko edelleen, että koronavuodet saisivat tulla muistetuksi herätyksen aikana? Jaksammeko kehua Jeesusta ja tutustuttaa ihmisiä hänen kanssaan?

Muutama viikko sitten luin ystäväni Maarit Erosen kirjan käsikirjoituksen, joka jäi elämään mieleeni. Hän muun muassa kertoi havainnoistaan New Yorkissa vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen:

”Muutaman viikon ajan ihmisten sydämet olivat avoimia Jumalalle ja he kaipasivat lohdutusta. Kirkot täyttyivät. Ihmiset eivät kuitenkaan kokeneet saavansa kaipaamiaan vastauksia, ja seurakuntien kävijämäärät olivat pian entisellään. Tuntui, että kallisarvoinen hetki, jolloin taivaan ja maan raja oli ohut, meni kirkoilta ohi.”

Jumala antaa erityisiä aikoja yksilöille ja kansoille. Kun raja maan ja taivaan välillä on ohut, tarvitaan hereillä olevia kristittyjä, joita kyselevä ihminen uskaltaa lähestyä ja heitä, jotka uskaltavat puhua totuutta vastatuulessakin.

Enbusken mielestä kirkossa pitäisi puhua enemmän kadotuksesta ja pelastuksesta ­– synnistä ja Jeesuksesta.
Kivet todella huutavat.

 
Kylvaja artikkelibanneri