Kotikutoiset ongelmat hämärtävät lähetystyön tehtävää

 

Lähetystyön ydin on viedä evankeliumi Kristuksesta kaikkeen maailmaan. Se todetaan myös kirkkomme lähetystyön ja kansainvälisen diakonian linjauksissa: ”Pyhän Henkensä välityksellä Kristus kutsuu ihmisiä kääntymään pois epäjumalistaan, saamaan syntinsä anteeksi ja elämään hänen yhteydessään. ”

Viime aikoina on julkisuudessa kuitenkin alkanut näyttää siltä, että tähän tähtäävä on unohtunut ja kirkon missioksi joissakin seurakunnissa onkin tullut saada naispappeus ja homosuhteet kaikkeen maailmaan. Lähetysjärjestöt, jotka eivät ota tätä missiokseen, on tuomittu epäkelvoiksi ja siksi niille ei pitäisi kohdentaa talousarviomäärärahoja. Helsingissä ajatellaan, että vain Suomen Lähetysseura, Pipliaseura ja Sansa täyttävät heidän kriteerinsä. Aiemmin on poistettu tuen piiristä jo Sley ja Slef, seuraavaksi vuorossa olisivat Kansanlähetys ja Kylväjä, joilta poistettaisiin tuki asteittain.
Sleyn lähetystyö Japanissa ulottuu vuoteen 1900 asti. Se oli ensimmäinen suomalainen järjestö, joka meni Aasiaan. Toivoisi vanhan ja viisaan kunnioitusta. Yhteisestä juuresta 1960- ja 1970-luvulla syntyneet Kansanlähetys ja Kylväjä ovat myös toteuttaneet kirkon strategiaa, missä sanotaan, että Kristusta on julistettava juuri siellä, missä kristillinen todistus on vähäistä tai sitä ei ole lainkaan. Niillekin on kertynyt kokemusta ja asiantuntemusta.

Dei Neliöb.20.9.-11.10. MJa

Lähetysjärjestöjen johtajat ovat joutuneet vastaamaan joissakin seurakunnissa päättäjille, miten heidän järjestönsä suhtautuu seksuaalivähemmistöihin tai virkakysymykseen. Nämä ovat hyvin erikoisia kysymyksiä lähetysalojen kirkkojen kannalta. Ongelma on kotikutoista kirkkopolitiikkaa.

Seurakuntien kannattaisi ottaa selvää, mitä mieltä ulkomaiset yhteistyökirkot ovat tentatuista kysymyksistä. Joissakin niistä on toteutettu naispappeus, homoseksuaalisuudesta ne ajattelevat yleensä niin kuin Raamatussa lukee. Ulkomaisille kirkoille on päinvastoin muodostunut ongelmaksi tehdä yhteistyötä homosuhteet hyväksyvien kirkkojen, kuten Ruotsin kirkon kanssa.

On hyvä muistaa, että me täällä Suomessa emme enää yksin päätä, millaisia lähetystyöntekijöitä lähetetään. Yhteistyökirkot haluavat määritellä, keitä ne ottavat vastaan ja millaisista kirkoista. Toivottavasti suomalaiset eivät ala kiristää niitäkin tuen epäämisellä.

Lähetystyötä on syytetty siitä, että länsimaat ovat vieneet lähetysmaihin omaa kulttuuriaan. Tuomitessaan menneiden sukupolvien virheet nykyinen sukupolvi syyllistyy kuitenkin samaan, kun se yrittää lanseerata länsimaista elämäntyyliä lähetysaloille.

Lähetysjärjestöjen yhteistyökumppanit ovat hyvin erilaisia ja niitä on paljon. Mekane Yesus -kirkolla Etiopiassa on yli kolmekymmentä yhteistyötahoa. On mahdotonta ajatella, että näillä kaikilla olisi sama teologia tai historia. Turha niitä on edes yrittää laittaa yhteen muottiin. Lähetystyöhön kuuluu moninaisuus ja sen kanssa toimeen tuleminen.

On hyvä, että seurakuntien päättäjät ovat kiinnostuneita lähetysjärjestöistä. Ennen näitä kyselyjäkin niiden työ on ollut avointa. Joka vuosi ilmestyvät tilastot ja vuosikirjat sekä lehdet, jotka kertovat työn sisällöstä. Ja eipä nykyaikana ole mikään temppu lähteä paikan päälle seuraamaan, mitä lähetystyössä tapahtuu. Siellä voi yllättyä positiivisesti ja saada ajatteluun laajempaa näkökulmaa.

 

Teksti on ilmestynyt myös tämän viikon (43.) Uusi Tie -lehden pääkirjoituksena.