Jumala ei irtisano

 

Kun tämän päivän piinan pitkää tietä kulkeva lukee lehdestä pienen ilmoituksen, että Jumala ei irtisano, se tulee kuulolle.

Niin kävi myös Kuokkalan uudessa kirkossa Jyväskylässä. Kirkko täyttyi Sanan ja rukouksen illassa.

SEKL Neliöb. 5.-11.12. MJa

Kun työtön, työssä uupunut tai muuten vain syrjään sysätty uskoo, että jossakin on jotakin, joka koskettaa hänen elämäänsä, hän tulee. Ei hän enää etsi viihdettä, hän on hattaraan väsynyt ja haluaa ruisleipää.

Hän haluaa kirkolta elämän leipää ja virrensirua, joka lupaa, että ”sinä Jeesus, mestari hiljainen, et vaatimuksiin vie…”

Siihen sanaan hän haluaa arasti turvata, vaikka kyynikko hänessä pyhähtääkin, että siinähän se on tämän päivän luvan antaja. Menepä vetoamaan siihen työnantajalle, niin se nauraa sinut ulos.

Sama, kuin ottaisi mallia Vancouverin hiihtäjistä, soittaisi aamulla pomolle töihin ja sanoisi, että ei nyt oikein ole fiiliksiä. Ei niinku oo hapoillakaan, mutta ei vaan lähe. Että jos pitäsit kioskis tänään, katotaan sitte parempana päivänä.

Väsynyt kaipaa via dolorosallaan vaatimuksista vapaata levähdyspaikkaa.

Paikkaa, jossa kelpaisi itsenään ihmisenä, olisi ainutkertainen, kun muutoin on koko ajan tuloksentekijä tai kustannusrasite. Tai huoltosuhde!

Ikään kuin vain palkkatyötä tekevä olisi ihminen.

Kun Otolta, 4v. kysyttiin, onko hän ihminen, hän sanoi, että ei hän vielä. Hän epäili, että Olli voisi olla, kun se on ylioppilas, mutta mummu ei enää ole ihminen.

Siinä on meillä ympäristöoppia tähän hätään. Arvot kirkkaana mielessä – tai pielessä. Tehotalouden säälimättömyys huipentuu siihen, että kokonainen vuosikerta mitätöidään. Vanhustenhoitoa suunnitellaan jo siirrettäväksi halvempaan Thaimaahan, ja hoitotestamentista olisi kovasti hyötyä parina viimeisenä, yhteiskunnalle niin kalliiksi tulevana elinvuonna.

Kuitenkaan ihmisarvolla ei ole ikää. Ihmisyyttä on se, mitä jää jäljelle, kun kaikki muu riisutaan. Raha, tavara, valta. Vaatteet päältä. Ja vain ihmisyys ratkaisee.

Silti siitä ei kukaan puhu, eikä sillä pärjää. Ei pärjää näillä purruilla kynsilläkään, kun ei saa enää seinästä kiinni. Ei jaksa kiivetä eikä uskalla pudota. Ei pääse kyykkyyn eikä ylös, ei jaksa kuin pelätä koko ajan.

Mutta juuri siinä, pelon ja yksinäisyyden pimeässä Jumala avaa rakastavan sylinsä ja sanoo, että sinä olet minulle rakas. Niin sanoo. Ei sano, että tämä säälittävä yritys oli nyt tässä ja sitten kassan kautta kotiin.

Jumala ei irtisano. Jumalan uskollisuudessa on jotakin jämerää ajassa, jossa ihmisellä on vain käyttöarvo.

Jumalalle saan olla ihan turha mutta rakas. Kun oma suunnitelma pettää, putoan osaksi suurempaa suunnitelmaa ja tutustun ehdottomaan rakkauteen. Jumalaan, joka ei jätä, vaikka välillä on niin pelottavasti hiljaa.

Onko ihme, jos minä pelkään, kun Jumalan poikakin ristillä huusi, että Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit.

Se huuto kertoo, että joku on kulkenut tieni ennen minua. Koko piinan pitkän tien, jotta uskoisin ja näkisin, että ristin takaa loistaa valo. Että pitkäperjantain jälkeen tulee pääsiäinen, ja me saamme laulaa: ”Oi, katso, mikä aamu, yön varjot katoaa…”

Pääsiäinen lupaa, että me kaikki reppahousut, uupuneet, särkyneet ja syrjään sysätyt, kaikki yksinäiset ja ne, jotka ovat yhdessä yksin, saamme kurkottaa kohti ehdotonta rakkautta, ansaitsematonta armoa.

Ylösnoussut Vapahtaja katsoo ihmistä hellin silmin ja kutsuu meitä samaan.

Ottamaan valon illattomasta valosta ja kohtaamaan toisemme rakkaudessa, joka on kuolemaa väkevämpi.

 

Aino Suhola on sanomalehti Keskisuomalaisen pitkäaikainen toimittaja, joka on aloittanut huhtikuussa kolumnistina Elämään-lehdessä.