Itsestäänselvyyksiäkö?

 

Kulunut viikko on ollut ihan tavallinen viikko. Olen elänyt elämääni, käynyt töissä ja joinakin päivinä syömässä läheisessä ruokapaikassa. Olen asioinut apteekissa ja postissa ja kotimatkalla ruokakaupassa. Ostosten tekeminen on ollut sujuvaa ja mutkatonta. Nykyään riittää, että vilautan pankkikorttiani maksupäätteelle, ja homma on selvä. Saan koota ostokseni ja jatkaa matkaani.

Tämä on minun tavallista arkeani, enkä useinkaan tule ajatelleeksi, kuinka etuoikeutettu olen. Minulla on henkilötunnus ja työpaikka, pankkitili ja tilillä sen verran rahaa, että pystyn hoitamaan päivittäiset ostokseni huolettomasti ja asiaa sen enempää ajattelematta.

Karkku, neliöb 1/2: 20.11.-5.12. MJa

Mutta joskus kun vien pankkikorttiani maksupäätteen kylkeen tai kun näpyttelen tunnuslukua pankkiautomaattiin, mieleeni välähtää pelottava ajatus. Entä jos jonakin kertana automaatilla tai kun olen tekemässä niitä ihan tavallisia ostoksiani, pankkikorttini ei yllättäen toimisikaan? Entä jos kone jostakin syystä ilmoittaisi, että tunnuslukuni on väärä tai väittäisi, että tililläni ei ole katetta?

Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (The Handmaid´s Tale) pohjautuvassa TV-sarjassa on tilanne, josta tapahtumat alkavat kulkea kohti vääristyneellä, ahdistavalla uskonnollisuudella ja pelolla hallittua totalitaarista kauhuyhteiskuntaa. Eräänä aivan tavallisena päivänä June, hyvin koulutettu, hyvässä ammatissa toimiva nuori nainen on kahvilassa ystävänsä kanssa. Maksaessaan kahviaan hän saa kuulla, että hänen tilillään ei ole rahaa. June on ihmeissään, sillä hän on varma, että tilillä on katetta, onhan sinne juuri edellisenä päivänä maksettu hänen palkkansa. Mutta kahvilan kassakone ei hyväksy hänen pankkikorttiaan. Kyse ei ole tilapäisestä häiriöstä pankin verkkoyhteyksissä vaan uudesta säädöksestä, jonka mukaan naiset eivät enää saa itse hallita omaa tiliään eivätkä maksaa itse ostoksiaan. Heidän pankkikorttinsa eivät enää toimi. Ja tämä on vasta alkusoittoa sille, miten naisilta lopulta viedään vapaus ja heistä tehdään yhteiskunnan etua palvelevia alistettuja lapsentekokoneita.

Miltä sinusta tuntuisi, jos käyttöoikeutesi omaan pankkitiliisi yhtäkkiä vietäisiin? Tai jos yhtäkkiä, kesken rauhallisen elämäsi, joku tulisi ja vangitsisi sinut, tuosta vaan, ihan mielivaltaisesti, ilman syytä?

Sain kokea kalpean aavistuksen tästä joitakin vuosia sitten, kun olin poistumassa tavaratalon paperiosastolta ostokseni maksettuani. Suunnistin liukuportaille ja kun olin päässyt turvakaarten kohdalle, ne alkoivat hälyttää. Palasin kassalle ihmettelemään asiaa, mutta kassaneiti vain pyöritteli päätään eikä osannut sanoa, missä vika voisi olla. Samassa saapuikin jo vartija, joka johdatti minut määrätietoisesti tavaratalon pohjakerroksessa olevaan huoneeseen, jossa hän tutki minut.

Se oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Tulla kohdelluksi epäiltynä myymälävarkaudesta, vaikka tiesin vuorenvarmasti olevani viaton. Ja vaikka vartija ei laukuistani eikä yltäni mitään minulle kuulumatonta löytänytkään, olen varma siitä, että hän jäi miettimään, mihin olin mahtanut varastamani tavaran kätkeä. Nöyryytettynä ja häpeää tuntien poistuin kaupasta ja mietin, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut. Oliko joku voinut tuikata jotakin taskuuni minun huomaamattani?

Mysteeri selvisi kotona, kun tutkin kassini ja kaikki vaatteeni viimeistä taskunpohjaa myöten. Toisesta liikkeestä aikaisemmin ostamieni housujeni sisäsaumasta löytyi sinne ommeltu varashälytin, joka olisi pitänyt poistaa kassalla samalla kun maksoin housut. Niin ei oltu kuitenkaan tehty, ja siinä syy selkkaukseen.

Tämän episodin jälkeen olen kuunnellut erilaisella korvalla uutisia maista, joissa ihmisoikeudet on poljettu maahan ja joissa oikeuslaitos on oman nimensä irvikuva. Koska tahansa voi joutua pahoinpidellyksi, koska tahansa voi joutua syyttömänä syytetyksi ja vangituksi.

Siksi nykyään pidän asioita vähemmän itsestäänselvyyksinä. Kun maksan kassalla ostoksiani ja kun kone kiltisti hyväksyy korttini ja tulostaa minulle kuitin, ainakin joskus muistan olla kiitollinen siitä, että tänäänkin minulla oli mahdollisuus hankkia se mitä elääkseni tarvitsin – ja usein niin paljon muutakin, turhaa ja ylimääräistä.  Ja kun iltaisin käyn nukkumaan, huokaisen kiitoksen siitä, että minulla on oma sänky, jossa saan rauhassa, mitään ja ketään pelkäämättä nukahtaa. Patja voisi olla leveämpikin eikä se ehkä ole kaikkein optimaalisin alusta juuri minun anatomialleni. Mutta se on minun sänkyni, ikioma paikkani. Kun painan pääni tyynyyn, yön äänet ympärilläni ovat tuttuja ja turvallisia, ja voin luottaa siihen, että kun aamulla herään, saan taas elää ja toimia vapaasti oman elämäni keskellä.

Tässä maailmassa, jossa miljoonat ihmiset, myös pienet lapset, ovat vailla kotia ja elävät elämänsä ja nukkuvat yönsä kadulla, turvattomina ja vailla suojaa, tiedän, että olen suunnattoman etuoikeutettu ja onnellinen. Joitakin päiviä sitten töihin tullessani, valmiina aloittamaan jälleen ihan tavallisen viikkoni ihan tavallisen päivän, katseeni osui bussipysäkin mainostaulussa olevaan Nenäpäivän mainokseen ja sen tekstiin: Sinun huonokin päiväsi olisi monelle maailman lapselle Onnenpäivä. Kun muistan sen, luulenpa, että niitä huonoja päiviä olisi elämässäni huomattavasti vähemmän.

(Nenäpäivä on hyväntekeväisyyskampanja, jolla kerätään lahjoitusvaroja, jotta jokaisella maailman lapsella olisi mahdollisuus hyvään ja turvattuun elämään. Nenäpäivää vietetään perjantaina 13.11. Lisää tietoa www.nenäpäivä.fi)