Huijarimuratteja ja tyhjiä ruukkuja

 

Siinä ne ovat, viimevuotiset murattini. Yrittävät uskotella, että ovat vielä elossa.

Pitkään ne minua huijasivatkin. Viime kesänä kukkaruukkuihin istutetut muratit vihersivät koko talven, kun toiset kasvit niiden ympärillä riisuivat itsensä alastomiksi. Vielä keväälläkin nuo murattiveijarit näyttivät eläviltä, ja niinpä annoin niiden jäädä ruukkuihinsa uusien kesäkukkien kavereiksi.

Jalohaukat vko 3 SMy

Mutta eipä niissä taida enää elämää olla. Rönsyt roikkuvat oudon kelmeinä ja valjuina, eikä missään näy uusia silmuja. Kuulehan, murattini, sinulla taitaa vain olla se nimi, että sinä elät. Yrität huijata, että olet vielä elävien kirjoissa, mutta minä tiedän paremmin. Nyt sinun on aika lähteä!

Murattien nostaminen mullasta käy pelottavan helposti. Elämä ei pistä vastaan, ei tarraudu kiinni kasvualustaan, vaan juuret riippuvat velttoina ja apaattisina. Enää pitkään aikaan niillä ei ole ollut halua eikä kykyä imeä ravintoa mullasta. Pitkään aikaan ne eivät enää ole välittäneet elämää eteenpäin.

Kuolleen kasvin tilalle jää multaan ammottava, tyhjä kuoppa. Mutta siihen istutetaan pian jotakin uutta, joka lähtee kasvamaan ja kukoistamaan. Kenties uusi muratti, uusi taimi täynnä elinvoimaa.  Se pääsee pienen, tänä keväänä istutetun kesäkukan kaveriksi, joka vasta kurkottelee uteliaana aurinkoon ja opettelee olemaan kukkana kukkien joukossa, ihmisten ilona kesäpihalla. Kohta sen varsi kasvaa pituutta, nuput aukeavat ja värit hehkuvat auringossa.

Pihamaallani on oikeastaan edustettuna koko elämän kirjo: On jotakin kuollutta, jonka on nyt aika mennä. On jotakin, joka pysyy vakaasti samana vuodesta toiseen. Ja on jotakin uutta, joka on vasta istutettu ja joka ei vielä ole saanut näyttää, mitä kaikkea siitä voi tulla.

Mutta on siellä vielä jotakin muutakin. Pidän kuistini kaiteella myös ruukkuja, jotka ovat tyhjiä ja jotka saavat jäädäkin tyhjiksi. Ne ovat muistuttamassa siitä, että kaikkea ei ole vielä edes istutettu kasvamaan. Elämällä voi aina olla meille varattuna jotakin uutta. Joskus se on kipu, joka odottaa kulman takana, eikä se kysyy lupaa, saako se tulla.  Mutta useammin kuin uskallamme uskoakaan, se on jotakin kaunista ja hyvää, ja sille on hyvä jättää tilaa.

Tyhjät ruukkuni ovat täynnä mahdollisuuksia: mitään ei vielä ole, mutta melkein mitä vaan voi tulla olemaan. Kenties jonakin päivänä jostakin niistä pistää esiin pieni taimi.