Heliografi

 

Johdannoksi

IK-opisto neliöb. 15.-28.7.

Tämä on arvostelu CMX-yhtyeen solisti A.W. Yrjänän levystä Heliografi (Vallila Music House, 2024). Olen kirjoittanut hänen lyriikastaan aiemmin blogissani. Tekstin kursivoidut kappaleet ovat CMX-materiaalia, ellei toisin mainita.

Heliografi on esoteerista rokkia ja fuusiojazzia. Levyssä on välitön populaari taso, josta voi nauttia luotaamatta sen okkultista syvävirtaa. Silti lyriikoiden haastavuus sai Soundin toimittajan Joni Klingin kaipaamaan lauluihin selitysteosta ja Kulttuuritoimituksen Ilkka Valpasvuon erehtymään jo arvostelunsa otsikossa väittäessään, ettei levyn musiikissa ole mystiikkaa.

Levyn kannessa lienee kuvattuna kosminen Atlantis obeliskeineen sekä kabbalistisen ja ylösalaisin kasvavan elämänpuun juurakko taustanaan jumalallinen Sirius.

Arvosteluni on samalla kristinuskosta ponnistava uskomusdialoginen peilaus – mahdollisuus etsiä kadonneita vai uhka kadottaa lapsenusko putoamalla salatieteelliseen kaninkoloon?

 

Laulut

Melankolinen Olisipa tie aloittaa levyn samanlaisella slovarilla kuin Pedot -levyn (2005) Eteläisen tähtitaivaan kartoitus. Nöyrä synnintunnustus kävisi jo nimensä puolesta gospelista. Kertosäkeen johanneslaiseen sanastoon tosin tulee mukaan Baikonur ja Uusi ihmiskunta -kappaleista tutut tähtilaivat. Kuva sitoo muinaiset egyptiläiset aurinkolaivat modernien mystikkojen, kuten Emanuel Swedenborgin visioihin planetaarisesta kuhinasta. Johdantomainen hymni esittelee bändin sekä albumin lyyrisen minän. Laulun, pasuunan ja koskettimien kaihoon voi samaistua.

Ketjun päähenkilö on ilmeisesti uninäyn pitelijä. Kertosäkeen visio huimaa: ihmiskunnan historia ja tulevaisuus alkumeristä ylös tähtiin! Antiikki ja moderni, Thales ja Darwin, Nasa ja H.P. Blavatsky kohtaavat. Laulun kosmologiassa antiikista periytyvä anima mundi ”maailmansielu” kohtaa psykologi C.G. Jungin teorian arkkityypeistä. Ymmärrykseni käy vähiin. Silti laulu välittää kauniisti ihmettelyn tunnon valtavan kaikkeuden keskellä.

Platoninen Varjoihmiset kuulostaa ylimieliseltä, vaikka laulajan tulkitsisi henkioppaaksi. Rumpukomppi jankkaa, eikä hilpeä kertosäe ihmisen leviämisestä(!) auta asiaa. Laulu on kuin kehno versio Luotisuorasta. Kappaleen pelastaa C-osan matka ”luovuttaneiden omiin juhliin”. Tuolta löytää itsensä ja kirkkonsa. Kuulemme jopa juhlien kellonsoiton korvissamme, joten kiinni jäimme!

Juuret rikkoo levyn tunnelman tempaamalla mielenmaiseman myönteisyyden mättäille. Voimaannuttava rakkauslaulu tuo mieleen vaikkapa Juha Tapion Kaksi puuta. Lyriikoissa rakkaus ja hengellisyys yhdistyvät vahvan luontevasti:

”Muista, kuinka rakensimme hyväilyistä kirkon

runon tornit korkeuksiin sylityksin nostimme

viileässä holvistossa kumarsimme hiljaa

meitä suuremmalle, joka hiljaa meissä yhä on

Muista, kuinka tanssi kiihtyi palavaksi aivan

lempi vaihtui rukoukseksi, huulet viiniin suli niin

hei, nyt kaksitoista valokehää lepää yllä maan

sylissänsä väsyneitä uneen tuudittaa.”

Uuden testamentin sana rakkaudelle on agape, palveleva rakkaus. Silti myös kuva Jumalasta sulhasena ja Israelista / seurakunnasta morsiamena toistuu. Ilmestyskirjan ”nainen, jolla oli pukunaan aurinko, kuu jalkojen alla ja pään päällä seppeleenä kaksitoista tähteä” yhdistää kristillisen morsiusmystiikan Yrjänän sanoituksiin, mutta esoteerisuudessa tähtien jumalallisuus kaikuu sielussa. Mystisyydestään huolimatta laulu on levyn helpoin.

Viisasten kivi on levyn kaunein kappale, kuin säihkyvä jalokivi. Bändi löytää hienon yhteisvireen, joka kasvaa koskettimien ja kertosäkeen myötä kuohuvaksi koskeksi. Valpasvuo on väärässä, modulaatio toimii erinomaisesti muodon ja sanoman yhteen sitoen.

Laulun teemana on Sanansaattaja -kappaleen tavoin liki dogmaattisuuteen yltyvä dogmeihin jämähtämisen kielto. Tunnistan vanhurskauden janon, mutta tasapainotan Augustinuksella, jotta peilistä ei tuijottaisi kiusaajien kiusaaja: vain löydetty etsii. Laulussa on kyse hermeettisestä ja alkemistisesta pyhittymisestä. Maininta korkeimmasta myrskystä viittaa Sokrateen kuolemanmyrkkyyn, mikä paransi hänet elämästä. Ilmaus viittaa myös filosofi Jacques Derridan apofaattiseen kielioppiin: sanat dekonstruoituvat eli kuolevat kykenemättömyydessään toiseuden kohtaamiseen, rakastamiseen. Viisasten kivi on symboli sanoinkuvaamattomasta, jumalasta, pelastuksesta.

Isabel, Isabel -kappaleen kertovat säkeistöt kuulostavat lässähtäviltä. B-luokan mysteerielokuvan trailerin mieleen tuova laulu ei erotu edukseen. Googletus paljastaa: laulun päähenkilö on teosofian äiti, H.P. Blavatsky. Tästä avautuu jännä tehokeino: kertosäkeessä laulaja on Yrjänä/Blavatsky ja kuulija Isabel, mystikon opetuslapsi. Mestarirakentaja -kappaleesta tuttu näkijöiden ketju on esoteerinen versio piispojen virkaan vihkimysten ketjusta apostoleista nykyaikaan. Tietoisuuden evoluutio vie kohti korkeinta todellisuutta.

Rokkaava Tuonen tyttö hakee juhannusheilaa Tinderin sijaan manalasta. Astraaliromantiikka on niin kumma aihe, että piti etsiä verrokkeja: Ojai ja Manisola, ehkä Leevi & the Leavingisin Nainen toiselta planeetalta tai Robbie Williamsin Angels. Laulu henkii kalevalaista uuspakanuutta. Musiikillisesti veisu kutkuttelee mukavasti, taas luotetaan kertosäkeen voimaan, jopa pre-choruksen avulla, mutta kuuntelija jää saatillaan suudelmitta.

Korvaamaton on jokseenkin tylsä elegia, köyhempi versio Seitsentahokkaasta.

Jumal’ahjo on leppoinen lapsuuskuvaus, vaikka ufot pörräävät pirtin yllä ja kuudes aisti näkee kuolleita. Laulun dramaattinen jännite idyllisen ja paranormaalin välillä ei toimi. Vastaan nousee aatteellinen torjunta, ei niinkään skeptismi yliluonnollisia ilmiöitä kohtaan, vaan kummitusnäkyjen ja ruumiista irtaantumisien merkitysten kyseenalaistaminen.

Levyn päättävä nimikkoraita Heliografi viitannee uusplatoniseen versioon vuorisaarnan maailman valosta: enää en elä minä, vaan valo elää minussa. Bändi onnistuu sulkemaan ympyrän sekä luomaan kauniin mietiskelevän ja etsivän tunnelman. Levyn lyyrinen minä paljastuu Mika Waltarin tyyliin ylhäsyntyiseksi. Anna Notaras on poissa, Konstantinopoli kaatunut. Perimmäisyyden tavoitteluun katoavaisuuden äärellä samaistuu, vaikka viimeinen sana jää sanattomuudelle, negatiiviselle teologialle sekä okkultisti Aleister Crowleyn henkisen kasvun tahdon laille.

 

Lopuksi  

Levykokonaisuuden voi todeta hyväksi: muutamaa heikko veto, tasaisen ammattimaista soittoa, vahvuutena meditatiivinen tunnelma sekä ihmeellisyyksiin yltyvä Viisasten kivi.

Sanoman puolesta tämä on eksytystä. Levyn aatemaailmassa on välittäjä, elämänpuun symboli, joka yhdistää aistimaailman ja yliaistillisen todellisuuden. Kosmoksen jumalallinen valo vain on jo ihmisen monadissa. Kristusta on vanhastaan kutsuttu viisauden kiveksi. Yleiseen ilmoitukseen voikin todeta kuuluvan hyvää ja tervettä hengellisyyttä, kaipuuta kohti Kristusta. Silti voi sanoa, että levyltä puuttuu maailmankaikkeuden ulkopuolinen välittäjä, Logos ja pelastuksen aurinko, Jeesus.

Kyse on hulluuden omimisesta. Esoteerinen hulluus on nojaamista näkymättömään henkimaailmaan, kristillinen usko ristin hulluutta. Siinä järki ei löydä Keteriä, kunnian kruunua yläpuoleltaan, vaan lihaksi tulleen Jumalan alapuoleltaan, lähimmäisensä jaloista.

Heliografin kantavana teemana on rakkaus ja kasvu. Rakkaus on sillanrakentaja, pyyteetön lesken ropo. Se on yhdistävä voima Adamin ja Eevan, jinin ja yangin, taivaan ja maan välillä. Esoteria ja kristinusko kohtaavat eskatologiassa. Jumala on rakkaus. Taivas on sulhasen ja morsiamen hääjuhla.