Eikö täällä saa muusta puhua!

 

Opiskellessani istuin monen vuoden ajan lähes joka sunnuntai evankelisen liikkeen messuissa. Pyhän sydämen kappeli keräsi paljon opiskelijoita, joten sosiaalinen elämä kukoisti. Minulla oli silloin myös erityisen suuri hengellinen nälkä jämäkkään ja opilliseen kristillisyyteen. Parempaa messuyhteisöä en olisi voinut kuvitellakaan.

Noin neljän vuoden jälkeen tulin kiinnittäneeksi huomion erääseen seikkaan juurikin siinä opillisuudessa. Messussa oli usein vieraileva saarnamies, joka toi terveisensä eri puolelta Suomea. Tuomisinaan hän toi parasta, mitä seurakunnalle saattoi tarjota. Niinpä tajusin kuunnelleeni joka pyhä saman saarnan uskonvanhurskaudesta. Se oli vain paketoitu aina hieman eri sanamuotoihin.

Missioforum osa 1 2vkoa

Erityisen hyvin muistan erään saarnan aloituksen, joka lähimmäisen sunnuntaina suorastaan syöpyi mieleeni. Saarnamies oli juuri lukenut kertomuksen laupiaasta samarialaisesta, jonka jälkeen hän jatkoi: ”Tämän sunnuntain evankeliumista nousee selvästi esiin lähimmäisenrakkauden teema. Olen kuitenkin valinnut saarnaani toisen teeman. Se on uskonvanhurskaus.” Valahdin penkissä kymmenen senttiä alaspäin ja puuskahdin mielessäni: ”Eikö täällä saa muusta puhua!”

Sama ilmiö näyttäytyi viimeksi, kun kävin helluntaiseurakunnan kokouksessa. Hämmästyin, kuinka monta kertaa siellä toistui sanamuoto ”Jumalan sydämen asenne”. Jäin pohtimaan, millainen se asenne oikein on. Kuka puhujista tiesi parhaiten, millainen Jumalan sydämen asenne siinä hetkessä oli, vai oliko jokaisella julistajalla sama oletusasetus? Oltiin selvästi seurakunnan hengellisessä ytimessä, mutta itse koin olevani ulkopuolinen, kun en olisi osannut pukea sanoiksi, mitä se ydin tarkoitti.

Monissa kansankirkon tilaisuuksissa ei sen sijaan tule ulkopuolinen olo. Useimmin saarnat ovat kaikille sopivia ympäripyöreitä tai vähintään pyöreähköjä kertomuksia, joita kuunnellessa ei tarvitse pelätä, että kristinusko yrittäisi haastaa muutokseen. Päinvastoin sanoman kärkeä on välillä vaikea löytää, kun pääpointti tuntuu olevan, että kiva kun tulit ja siinä istuessasi olet hyvällä paikalla sellaisena kuin olet.

Olen oppinut sanonnan: ”Hyvä on parhaan vihollinen.” Sillä tarkoitettiin herätysliikepiireissä sitä, että ihan hyvistä hengellisistä asioista puhuminen syö liikaa aikaa uskonvanhurskaudesta puhumiselta. Samoin voi ilman muuta sanoa vapaissa suunnissa, jos Jumalan äänen kuunteleminen rukouksessa jää muiden hengellisten harrastusten varjoon. Tai kansankirkossa, jos ulkopuolisuuden kokemus ajaa kokonaan pois kirkosta.

Kun menee syömään eri lajeja notkuvaan buffetpöytään, mistä tietää, mikä lopulta on pääruokaa? Sekö, mikä omasta mielestä on parasta? Vai se, joka on ihan hyvää, mutta jonka joku muu sanoo pääruuaksi? Minun mielestäni hengellisessä ravinnossa pätee sama sääntö kuin ruumiillisessakin: monipuolisuus on kaiken a ja o. Minkä tahansa ruokalajin yksipuolinen nauttiminen saa aikaan puutostilan.